PK:sta julkaistut jutut lehdissä ja muissa medioissa

Maffig rehabiliteringskantat

Mats Liljeroos, Hufvudstadsbladet, 14.5.2004

Radions symfoniorkester och Polyteknikkojen Kuoro i Finlandiahuset. Dirigent: Sakari Oramo. Körinstudering: Tapani Länsiö. Stravinsky, Strauss, Länsiö.

När Polyteknikkojen Kuoro firar 100 år gör man det med besked. Samkonsert med Radions symfoniorkester är det som gäller, varken mer eller mindre, och konsertens huvudnummer var, som sig bör, nykomponerad av körens egen dirigent.

Och varför inte, kan man fråga sig, även om den färska historieskrivningen – nyutkommen i ett präktigt band signerat Kimmo Korhonen – ger vid handen att den magiska gränsen passerades för tre och ett halvt år sedan. PK har länge utmanat YL som vår ledande manskör och enligt många har man redan tagit ledningen.

Konserten befäste ytterligare denna aning, även om den lätt haltande programuppläggningen ledde till att man inte kunde bilda sig en heltäckande uppfattning om körens kunnande i dagsläget. Stilkasten var tvära och man fick känslan av att första programhalvans estetik inte var den optimala för det här gänget.

Stravinskys kantat Zvezdoliki är ett skumt stycke till Konstantin Balmonts ännu skummare text – Debussy hade antagligen rätt i att uruppförandet borde äga rum på Aldebaran – men man bemästrade de intrikata harmonierna med bravur. Körstämman i originalversionen av An der schönen blauen Donau – hur ofta hör man den? – var däremot inte mycket att sätta tänderna i, men man gjorde den med schvung och humör.

Avgående PK-dirigenten Tapani Länsiös maffiga tresatsiga kantat Me, till texter av japanska tankadiktare, blev däremot konsertens smått sensationella clou och en veritabel rehabilitering för tonsättaren Länsiö efter dunderfiaskot med operan Sulka för tre år sedan.

Att Länsiö kan skriva intelligent textcentrerat och klangkänsligt för kör vet vi, liksom att den musikalska aforismen à la Webern är uttrycksmedel som ligger honom nära hjärtat. Nu fick vi dessutom bevis på att han såväl förmår bemästra större formmässiga bågar som orkestrera på ett rent ut sagt bländande sätt.

När de färgstarka orkestereruptionerna vällde på som intensivast kunde man nästan få för sig att en Magnus Lindberg var i farten, medan impressionistiskt skimrande episoder satt bra som fruktbar kontrast. Kören klingade naturligtvis snyggt – speciellt så i andra satsens charmigt finskt klingande sentiment – och man kan närmast förundra sig över att Länsiö kunde motstå frestelsen att låta den klämma i för fullt i det riviga slutet.

Stravinskys ävenså fantastiskt orkestrerade Scherzo fantastique visade att det inte var någon tillfällighet att han några år senare slog Paris med häpnad med sina ryska baletter, medan Johann Strauss dy:s medryckande Motorenvals – tillägnad Teknikens bal i Wien 1865 – blev guldkanten på en ganska knasig, men på något sätt ändå uppfriskande programhelhet.

Jännitystä ja vaarallisia tilanteita

Samuli Tiikkaja, Helsingin Sanomat, 20.12.2003

Helsingin kaupunginorkesteri, Philomela-kuoro ja Polyteknikkojen kuoro Finlandia-talossa. Irma Gigolashvili, sopraano, Anna Kiknadze, mezzosopraano, Andrei Iljushnikov, tenori, ja Aleksei Tanovitski, basso. Kuorojen valmennus Tapani Länsiö. Okko Kamu, kapellimestari. – Beethoven.

Kuorot tekivät suurimman vaikutuksen Helsingin kaupunginorkesterin syyskauden päätteeksi esitetyssä Beethovenin yhdeksännessä sinfoniassa. Tapani Länsiön valmentamissa Polyteknikkojen kuorossa ja Philomela-kuorossa oli massaa ja selkeyttä, ja sinfonian finaali oli heidän ansiostaan riemukas.

Sen sijaan Mariinski-teatterista saapuneet solistit eivät juuri sykähdyttäneet. Paksun kuoro- ja orkesteritekstuurin läpäisemiseen tarvittavaa voimaa nelikon äänissä oli, mutta ei tarpeeksi kontrollia. Siksi heidän osuutensa muistutti jossakin määrin kesärenkailla liukastelua lumipyryssä.

Helsingin kaupunginorkesteri teki Okko Kamun johdolla pätevän perustulkinnan, vaikka myös orkesterissa yksilösuoritukset paikoin lipsuivat. Sinfonian toisen osan presto-taite meni jämäkän tulisesti tempomerkinnän mukaan – siinä kun usein kuulee hidasteltavan ja sievisteltävän liikaakin.

Hitaassa osassa nimittäin sievistelylle on aikaa. Jännitystä ja vaarallisia tilanteita osassa aiheutti klarinetin oikutteleva suukappale, mutta ammattimies hallitsi lopulta hienosti soittimensa ja hermonsa.

Puhdasta joulumieltä

Olli-Pekka Laakkonen, Salon Seudun Sanomat, 17.12.2002

Kullekin säädylle. Polyteknikkojen Kuoron konsertti Halikon kirkossa 14.12. Johtajana Tapani Länsiö.

Polyteknikkojen Kuoron konsertti soi Halikon kirkossa perinteisen hartaana. Tutut joululaulut, Tiernapojat-kuvaelma sekä latinankieliset hymnit levittivät puhdasta joulumieltä. Meidän kylmä ja kiireinen maailmamme sai väistyä hetkeksi, kun tilalle asettui toinen todellisuus, joka vakuutti hyvää tahtoa ja rauhaa.

Konsertin ensimmäinen laulu ylisti tilaa, jonka Jumala on luonut. Hyvin valittu aloitusnumero kirkkokonsertille. Brucknerin tuttu hymni Locus iste -Tämä paikka julisti sakramenttia, jonka Herra on asettanut.

Tässä pienessä laulussa kuoronjohtaja Tapani Länsiö korosti erityisesti rytmiä. Laulu eteni vääjäämättömällä voimalla kohti viimeistä nuottia. Säveltäjän melodiakaaret ja vahva uskonnollinen mieli toteutuivat tällä tulkintaotteella selkeän konstailemattomasti.

Kuoro ja urut

PK:n konserteissa on ennenkin ollut urkumusiikkia. Tällä kertaa urkujen ja kuoron välillä oli selkeä dialogi.

Soittimet aloittivat keskustelun, johon kuoro vastasi omalla säkeellään. Urkujen osuuden hoiti mallikkaasti Panu Kekäläinen.

Pienenä tyylivirheenä voidaan kylläkin pitää loppumodulaatioita, joiden ilmeinen tarkoitus oli auttaa kuoroa lähtemään oikeassa sävellajissa. Suoraan sanottuna nämä urkurin loppukadenssit särähtivät aika pahasti.

Urkusatsin rinnalla soivat Bachin sovituksina Piae Cantionesista tuttu sävelmä Puer natus ja virsikirjastakin löytyvä koraali In dulci jubilo. Jälkimmäinen hymni esitettiin makaronilauluna, siis latinan ja suomen kielen sekoituksena.

Miesjoukon hurmosta

Jälleen kerran, kuten aikaisemmissakin kritiikeissänikin olen todennut, Polyteknikkojen Kuoron ilmaisu toimi parhaimmillaan venäjänkielisissä lauluissa. Mirolybovin Gloria ja Nebo i semlja innostivat suuren miesjoukon hurmokseen, joka vakuutti kuulijansa.

Silmät kiinni laittaen olisi voinut kuvitella olevansa jossain moskovalaisessa kultaa ja suitsukkeita täynnä olevassa kirkossa – Jumalansynnyttäjälle me kumaramme!

Konsertissa lauloi myös bassosolisti Niklas Spångberg. Hän esitti kantavalla äänellä Kotilaisen Varpunen jouluaamuna sekä Gruberin Jouluyö, juhlayö. Spångbergin tulkinta oli sopusoinnussa koko konsertin tyylille. Hänen laulunsa soi pelkistetyn kauniista ja hartaasti.

PK:n konsertti päättyi jo tutuksi tulleella tavalla: kirkkoon asteli Tiernapojat. Vaikka tämä kuvaelma onkin soinut Halikossa kaikissa PK:n joulukonserteissa, niin muutoksiakin on tapahtunut. Vuosien varrella Tapani Länsiö on muokkaillut sovituksiaan uuteen uskoon. Näin Tiernapojat ovat saaneet joka vuosi lisää lihaa luiden ympärille.

Vaikka esityksen oli kuullutkin jo monta kertaa, niin säväyttihän se siitä huolimatta. Solistit olivat hyviä ja sovitukset taitavia.

Kaikesta huolimatta tuli mieleen, että olisiko jo muutoksen aika. Ehkä joku toinen kuvaelma. Materiaalia kyllä on pilvin pimein. Tulevaisuus sen sitten näyttää. Ehkä jo ensi joulu? Tosin tälläkin konseptilla kirkko saadaan täyteen.

Hyvää joulua vaan, kullekin säädylle.

Enescun Oidipus-ooppera vavisutti

Veijo Murtomäki, Helsingin Sanomat, 2.12.2002

Lawrence Foster oli loistava kapellimestari

Helsingin kaupunginorkesterin konsertti Finlandia-talossa, joht. Lawrence Foster; solisteina Rafal Kwiatkowski, sello, Esa Ruuttunen, baritoni, Laura Nykänen, mezzosopraano; lisäksi Philomela-naiskuoro ja Polyteknikkojen kuoro, valmennus Tapani Länsiö. – Dvorák, Enescu.

Helsingin kaupunginorkesterilla on taipumus purjehtia tutuissa filharmonisissa vesissä, mutta nyt oli vuorossa ilahduttava poikkeus, satsaus, joka kannatti. Finlandia-talokin oli liki täynnä. Vai saiko yleisön liikkeelle sellokilpailujen kakkonen Rafal Kwiatkowski?

Haluaisi uskoa, että vetonaulana oli George Enescun (1881-1955) suurenmoinen ooppera Oedipe (Oidipus, 1910-31). Siitä kuultiin Lawrence Fosterin laatima tunnin mittainen läpileikkaus, vajaa puolikas teoksen kokonaiskestosta.

Foster on levyttänytkin oopperan (EMI, 1990), joten hän oli paras mahdollinen teokseen tutustuttaja.

Enescu on niitä harvoja alkuperäisneroja, joilla on sitkeä oma identiteetti ja yksilöllinen sävelkieli. Hän eli 1900-luvun alussa keskellä Pariisin uuden musiikin Baabelia, mutta ohimenevistä Richard Strauss-, Debussy- ja Stravinsky-pilkahduksista huolimatta musiikille on sittenkin ominaista vahva originaalisuus.

Poissa on Romanialaisten rapsodioiden folkloristisuus. Sen sijaan Enescu ammentaa kansanomaisesta heterofoniasta ja kirjoittaa pitkää, poimuilevaa, vuoroin modaalista, vuoroin vapaatonaalista melodiaa, jota eri soitinryhmät kannattelevat tasapuolisesti, vaikkakin antiikkiin assosioituvat puhaltimet ja lyömäsoittimet ovat tuntuvasti esillä.

Musiikki on väreissään kirkasta ja sädehtivää, brutaalisuudessaankin kaunista ja kiehtovaa. Enesculla on rytmin lahja, eikä hän sorru standardimaiseen jankutukseen.

Kaupunginorkesteri soitti Fosterin johdolla komeasti ja sangen yksimielisesti Enescun partituurin. Alkusoitto ja tarjosivat tuhlailevaa ison orkesterin taidetta vailla stereotyyppistä pullistelua. Saatiin myös taidokkaita oboe-, huilu- ja kontrafagottisooloja.

Kahden kuoron ja orkesterin yhteisesiintymiset olivat toki juhlavia, mutta myös pienemmät kuoro-osuudet tehosivat lyyrisyydellään.

Esa Ruuttusella oli keskeinen rooli Oidipuksen mietiskelyjen, tappelusten ja synkkien ajatusten ilmaisijana. Ääni soi alussa hieman pakotettuna, mutta se aukeni uljaaseen loistoon. Ruuttunen teki riipaisevan vaikutuksen eläytyessään täydelleen Oidipuksen mustaan maailmaan.

Pahaksi onneksi Laura Nykäsen Sfinksi-osuus ei toiminut äänentoiston ansiosta. Hänen mezzosopraanonsa laadusta ei jäänyt epäilystä.

Lawrence Foster osoittautui loistavaksi kapellimestariksi myös Dvorákin sellokonsertossa. Hän sai kalutun konserton orkesteriosuuden elämään.

Rafal Kwiatkowski ei tehonnut turbosellismillä, vaan hän soitti soolo-osuuden hellän kauniisti. Intonaatio saattoi notkahdella ja sello jäädä kuulumattomiin, mutta viesti oli terveellinen: parasta soitossakin on, kun ääni saa irrota vapaasti, yrittämättä. On mieluisaa, että moinen esitysihanne tekee paluuta.

Den negligerade Enescu

Jan Granberg, Hufvudstadsbladet, 30.11.2002

Dvorák: Cellokonsert, Enexcu: Oedipe. Helsingfors stadsorkester, dir Lawrence Foster. PK och Philomela, instud. Tapani Länsiö. Solister Esa Ruuttunen, Laura Nykänen och Rafal Kwiatkowski. Finlandiahuset 28 & 30.11.02.

Förespråkarna för Rumäniens stora musikpersonlighet och tonsättare George Enescu tvekar inte att jämställa hans opera Oedipe med 1900-talets största operamästerverk Pelléas, Wozzeck och Riddar Blåskäggs borg. Det råder en enorm diskrepans mellan den uppfattningen och de flesta reputerliga operalexikon, där han antingen lyser med sin frånvaro eller helt är förskjuten i periferin.

Ingen förnekar Enescus väldiga meriter som pedagog, all-round musiker och framför allt violinvirtuos, men kanske just hans överväldigande skicklighet som violinist gjorde att man inte tog honom på allvar som tonsättare. Hans mest kända kompositioner är de sprakande rumänska rapsodierna, skrivna i Liszts anda och gjorda så underhållande att de legat honom i fatet.

I över tio års tid skrev han på sin opera, på sitt magnum opus, som onekligen blev ett remarkabelt verk. Texten bygger på Sofokles men med en viktig skillnad. Hos Enescu är ”människan förmer än ödet” – åtminstone enligt det svar som Oidipus ger Sfinxen i en av operans mes hisnande scener. Svaret tar livet av Sfinxen, som skrattar hysteriskt och mångtydigt åt svarets absurditet. Rollen gjordes med ekoeffekt i högtalare och sjöngs utmärkt av Laura Nykänen.

Märkligt nog är detta första gången som Enescus orättvist negligerade opera framförs i vårt land.

Musiken är fascinerande i sin oerhörda detaljrikedom och sina dramatiskt välutformade, intressanta klanger och effekter. Den är briljant och fantasifullt orkestrerad och med effektfull användning av kören. Tonspråket ger stundtals associationer åt väldigt olika håll, någonting franskt, litet Schönberg, post-Wagner.

Det finns en viss stilistisk oenhetlighet hos Enescu som angivits som orsak till den uteblivna framgången. I dag är detta inte en så fatal egenskal. Däremot kan man i tonspråkets modernt arkaiserande monotoni stundtals uppleva någon enstaka longör. Hela operan är monumental och ger en ganska komplett version av Oidipusmyten.

Den korta konsertsviten ur operan gav definitivt mersmak. Scenen där Oidipus inser vilket spratt ödet spelat honom och sticker ut sina ögon är en skakande upplevelse som river i själens innersta. Esa Ruuttunen, som har sjungit rollen på scenen i Berlin, gav en oerhört stark, inte riktigt stilren men i sin genuina inlevelse överväldigande tolkning. Hans talande gester och minspel hjälpte publiken (och honom själv) att hänga med i handlingen.

Det finns en modern, briljant skivinspelning av Oedipe som dirigeras av Stadsorkesterns gästdirigent, amerikanen Lawrence Foster, som själv har rumänskt påbrå. Han har gjort ett fantastiskt arbete med hela ensemblen och lärt dem hur Enescu skall framföras. Hans precision är bländande och hans tycks också få vissa enskilda instrumentalister att prestera sitt allra yttersta. Den förkortade konsertversionen var gjord av honom själv. De sammanslagna körena bestående av Polyteknikkojen kuoro och Philomela gjorde storslagna insatser i Enescus körmusik, som varierar från mycket finstämda passager till starka utbrott.

Om musiketablissemangets innställning till Enescu har varit kluven, så var nog publiken i Finlandiahuset det också. En del hade kommit för att höra en operararitet och hade säkert velat höra mera av den. En annan del ville med Dvoráks Cellokoncert återuppleva stämningarna vid Paulotävlingen. Båda gruppen fick uppleva musicerande på högsta nivå.

Med sin mjukt glödande, opressade ton är andrapristagaren Rafal Kwiatkowski en cellons poet. Lawrence Foster gör Dvorák fullständig och oöverdriven dynamisk behärskning. Han har värme och t.o.m. en viss dos sötma i sitt annars ytterst precisa grepp. Helheten är imponerande utan väldiga effekter och de enskilda instrumenten (speciellt klarinetten) spelade utsökt.

Med tanke på hur givande kvällen var hade jag väntat mig ännu våldsammare bifall från den fulltaliga publiken. I kväll ges en andra chans att upptäcka George Enescu, vars namn förresten i Frankrike, där han för det mesta var bosatt, ofta skrivs Georges Enesco.

British Press Reviews on Kullervo

, Various British newspapers, 4.12.2001

…A similarly early work by Sibelius accompanied Kraft in this

Philharmonia concert: his five-movement symphonic epic Kullervo. Salonen

conducted a dynamic performance that emphasised the primeval emotions of

its mythical tale, capped by the breathtakingly virile singing of the

Helsinki Polytech Choir…

– The Daily Telegraph (December 11, 2001)

…Esa-Pekka Salonen conducted with considerable ferocity,

and there was some dynamic playing from the Philharmonia.

The Helsinki Polytech Choir was extraordinary in the choral

narratives…

– The Guardian (December 5, 2001)

…Sibelius’s grand vocal symphony Kullervo may have

structural flaws, but the ideas and energy that fly from its

pages are so volcanic in force that the listener is happily

swept along. Salonen and his forces gave their all. The male

voices of Helsinki’s Polytech Choir sailed splendidly over

the orchestra, setting the scene for the doleful drama

lifted from Kalevala, Finland’s national epic…

– The Times (December 4, 2001)

…The Philharmonia gave a scorching performance of this

fearsome legendary tale of rape and suicide, and the

Polytech Choir of Helsinki was in blood-curdlingly fine form

vocally, as were the soloists Monica Groop and Jorma

Hynninen…

– The Independent (December 6, 2001)

…The the latest Philharmonia concert on Sunday, which

offered [Lindberg’s] 1985 Kraft with all due violence, after

a superb performance of Sibelius’ early Kullervo epic…

– Financial Times (December 4, 2001)

Concert Review by the Washington Post

Philip Kennicott, Washington Post, 12.11.2001


Washington Post Staff Writer


Monday, November 12, 2001; Page C05


Friday night was the big Finnish blowout at the Kennedy Center Concert Hall. The orchestra and chorus were Finnish, the soloists were Finnish, the music was Finnish. The subject of the music was Finland. The composer was Finland’s greatest claim to 20th-century artistic fame, Jean Sibelius. Who could ask for anything more?

Scandinavian countries have developed an excellence in classical music disproportionate to their size and sway in the world, and Finland may be the most musical (and least Scandinavian) of them all. The country’s outstanding music education system has produced some of the world’s finest conductors and singers. One Finnish composer, Einojuhani Rautavaara, has found audiences not only outside the country, but with listeners who wouldn’t ordinarily pay attention to new music.

And with the dust settled on the 20th century, Sibelius has been rehabilitated with dual status: a modernist with critics who admire his experimentation with symphonic form, and a romantic with audiences who enjoy the coloristic sweep of his brooding and passionate language. Adding an extra measure of curiosity to Friday’s concert, sponsored by the Washington Performing Arts Society, was the presence of Sibelius’s first major orchestral work, his huge symphonic poem with male chorus and two soloists, ”Kullervo.”

It is rarely played, given the raft of better Sibelius out there — seven full symphonies, all sui generis. Even the composer knew well enough to withdraw the piece after its first season of performances. ”Kullervo” resurfaced in its entirety after the composer’s death when the world, which had been impatient for Sibelius to produce an eighth symphony that wasn’t to be, turned its appetite for something new to the composer’s long-suppressed first tone poem.


Even in a reading as directly evocative and finely spun as Leif Segerstam’s interpretation with the Helsinki forces on Friday, the piece outlasts its material. There are passages of four and five minutes with all the power of the mature Sibelius — the lament of Kullervo for his sister is as wrenching as anything produced in the 19th-century opera house — and throughout the piece the ears pick up glints of the way he would use brass, the woodwind writing with naturalistic colors, the long pedal points that build tension in his later scores. But the piece feels cold because it tries so hard to be hot: The composer forces ideas, overdevelops his themes to the point of needless repetition, and tries too hard for climaxes that don’t have force. For dramatic power he adds brass; for a sense of finality, he ends some movements with an almost comical accumulation of too many final chords. Wham. Wham. Wham.

The Helsinki Philharmonic is only one of several fine orchestras from Finland. It is not easy to characterize. The playing is versatile and accomplished, the brass powerful, the lower strings rich in tone. The individual musicians are alert. But not all of its entries were clean (soft brass cues and subtle woodwind entrances were sometimes slightly staggered), not all of the double reeds produced the same evenness of tone of the best players. The violins do not produce what Americans think of as a warm, European tone. In fact, it sounds a bit like an American orchestra: a body of well-drilled musical chameleons, capable of impressive playing but not always an embracing sound.

The men of the Polytech Choir, however, were entirely impressive. The opening of their big movement, the central, oratorio-like setting of the story of incestuous love between the hero Kullervo and his sister, began with the force and vigor of one of Prokofiev’s tub-thumping socialist spectaculars. The tone is both beautiful and big, even when the tenors push high into the head voice.

Interspersed with the broad, Greek-chorus pronouncements of the men were two soloists, both beloved Finns: baritone Jorma Hynninen and mezzo-soprano Monica Groop. Hynninen now splits his time between singing and running Finland’s world-class summer opera festival at the big, squat castle of Savonlinna. He is a poetic singer, and though the voice may be aging, the technique and temperament are still fiery yet supple. His lament at the end of the third movement made for several of the best minutes of singing heard in Washington this season. Groop was also a pleasure, giving a strong sense of character to Kullervo’s sister.

The orchestra and chorus ended the evening with a rousing sprint through the patriotic tone poem ”Finlandia.” All that remained was to lock the doors, fill the concert hall with steam, and give the entire audience a sauna.


© 2001 The Washington Post Company