PK:sta julkaistut jutut lehdissä ja muissa medioissa

Valiokuoron harvinainen vierailu

/in

Hannele Dolk, Kymen Sanomat, 24.10.2012

Polyteknikkojen kuoro Kotkan konserttitalossa 20.10.
Johtaja Juha Kuivanen.
Piano Jari Kanninen.

Polyteknikkojen kuoro on vakiinnuttanut asemansa maamme eturivin kuorona, joka on edustanut Suomea niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Yli satavuotias historia takaa jatkuvuuden, taiteellisesti kunnianhimoisessa joukossa laulaa etupäässä nuoria miehiä.

Juha Kuivasen johtama akateeminen mieskuoro soi yhtenäisenä ja muhkeana. Yli viidenkymmenen laulajan kuoro on soinniltaan erittäin ilmaisuvoimainen ja itsevarma. Nuoret tenorit keventävät soinnin kauniin heleäksi.

Konsertin aloitti kolme Einojuhani Rautavaaran kuoroteosta, joiden soinnillinen lujuus oli vaikuttavaa. Varsinkin Legendassa säveltäjälle ominainen lämpö säteili tulkinnassa erittäin puhuttelevana. Samoin P. J. Hannikaisen Metsähartaus ja Leevi Madetojan Soita somer, helkä hiekka, jossa hallitut diminuendot saivat kuulijan pidättelemään hengitystään.

Konsertissa kuoron eteen nousi kvartetti, joka esitti kaksi modernia teosta. Erik Bergmanin tarkkuutta vaativa Aikainen aamu ja heleän hellä Francis Poulencin Fransiskus Assisilaisen tekstiin perustuva Tout Puissant Dieu saivat nekin kauniin, hallitun esityksen. Kuoron riveissä laulaa taitavia miehiä, jotka kykenevät itsenäisiin soolotehtäviin.

Konsertin alkupuolen viimeisinä kuultiin vielä Franz Bieblin tasapainoisena soiva Ave Maria ja Eric Whitacren Lux Aurumque, jossa salin sivuille levittäytynyt kuoro tarjosi yleisölle suloisen sointikylvyn. Tämän puhdistavan musiikin päällä soi vaikuttavana tenorien urkupiste.

Väliajan jälkeen siirryttiin veijarimaiseen teekkariosastoon. Iiro Rantalan Neljä vuodenaikaa oli riehakasta kuorosatsia, ja siinä pianisti Jari Kanninen esittäytyi kauniilla, irtonaisella pianismillaan. Sukkalaulu puolestaan oli tekstiltään kuin stylistin käsikirjasta M. A. Nummisen hengessä. Kvartetin esittämä Otaniemeen oli hulvattoman teekkarielämän rento ylistys.

Tämän irrottelun lomassa kuultiin traditionaalinen Kristallen den fina. Siinä sielu aivan suli nuoria hurmureita kuunnellessa.

Juha Kuivanen on hionut nuorekkaan kuoronsa valtavan ilmaisuvoimaiseksi ja tarkaksi, aivan lavaesiintymistä myöten.


Kymen Sanomat 24.10.2012: Valiokuoron harvinainen vierailu

Loistelias Tristan Musiikkitalossa

/in

Matti Lehtonen, Satakunnan Kansa, 20.8.2012

Musiikin johto Esa-Pekka Salonen, ohjaus Peter Sellars, visualisointi Bill Viola. Rooleissa mm. Violeta Uramana, Ben Heppner, Michelle DeYoung, Jukka Rasilainen ja Matti Salminen. Radion sinfoniaorkesteri, Polyteknikkojen kuoro, valm. Juha Kuivanen.

Kun oopperaa esitetään puhtaana konserttiversiona lopputulos on aina jonkinlainen torso vedos oikeasta näyttämöesityksestä – säveltäjä on nimittäin tarkoittanut teoksen teatterin lavalle.

Mutta näin yksioikoinen tilanne ei kuitenkaan ole nykypäivänä, ja jos konsertanttiin esitykseen päädytään, Helsingin Musiikkitalossa nähty versio oli aivan esimerkillinen – taustalla nähty videoesitys oli nimittäin kerrassaan upea, teoksen hengen mukainen ja sellaisena kokonaisuutta tukeva.

Bill Violan suunnittelema videoesitys kertoo hienovaraisin, symbolisin keinoin omalla tavallaan Tristanin ja Isolden tarinan sortumatta alleviivauksiin ja sormella osoittelemiseen. Sitä kuvaavat lähinnä adjektiivit kaunis, moniselitteinen ja vähäeleinen. Violalla on ilmiselvästi korvaa musiikille, joka kuitenkin on esityksen pääasia.

Esityksen suurin vahvuus oli silti musiikillisessa osaamisessa, sen teknisessä taituruudessa ja emotionaalisessa täyteläisyydessä.

Esa-Pekka Salonen toimi kokonaisuuden musiikillisena johtajana parhaaseen mahdolliseen paraatityylin. En muista koskaan kuulleeni esimerkiksi Tristanin alkusoittoa soitetun yhtä äärimmäisin dynamiikan ja agogiikan ratkaisuin mutta silti täydellisen luontevasti, loogisesti ja musikaalisesti.

Radion sinfoniaorkesteri oli kuin kala vedessä vaativan saksalaisen oopperamusiikin parissa.

Salosen yhteispeli laulajien kanssa sujui myös upeasti. Hän antoi solisteille juuri sopivasti tilaa hengittää rauhallisesti ja rentouttaa kurkkunsa.

Solisteista selvästi etevin oli Isolden roolin tehnyt Violeta Urmana. Hänen säihkyvä, suurivolyyminen, väsymätön sopraanonsa valeli valtavan roolin jokaisen tuokion kullalla. Michelle DeYoung Brangänena ei juuri jäänyt jälkeen edellisestä, vaikkei rooli tarjoakaan aivan yhtä paljon haasteita.

Miehistä miellyin eniten Jukka Rasilaisen jalosti mutta särmikkäästi soivaan, raskaaseen baritoniin Kurwenalin osassa. Myös Matti Salminen oli kotonaan kuningas Marken roolissa. Illan Tristan, Ben Heppner suoriutui suoriutua valtavasta tehtävästä kiitettävästi mutta ilman kollegojensa loistokkuutta.

Pienemmissä osissa Tuomas Katajala, Waltteri Torikka ja Arttu Kataja lauloivat kaikki erittäin kauniisti ja tyylikkäästi. Juha Kuivasen valmentama Polyteknikkojen kuoro ylsi oikein muhevaan sointiin ja dramaattiseen fraseeraukseen.

Mielen tasapainolajeista aistillisuuden juhliin

/in

Kirsti Holmberg, Aamulehti, 20.4.2012

Tampere Biennalen ensimmäinen kantaesitys kuultiin Juha Kuivasen johtaman Polyteknikkojen kuoron konsertissa. Maija Hynnisen (s. 1977) Mielen tasapainolajit (2012) Janne Nummelan runoihin on tekstiä kunnioittava teos ja käyttökelpoista mieskuoro-ohjelmistoa.

Hynninen korostaa ratkaisuillaan runon vastakohta-asetelmaa alleviivaten musiikin keinoin puolikkaan ja kokonaisen eroa. Ensimmäisen osan loppuun hän rakentaa ihailtavalla tavalla hallitun sekasorron.

Humoristisia ja varsin kuvallisia vaikutelmia Hynninen kehittelee nuorallatanssijan tangon taipuvien päiden tiimoilta alaspäin taipuvilla ujelluksilla.

Riikka Talvitien (s. 1970) Kykloopin (2008) draamallisessa kaaressa näkyy Mikko Rimmisen tekstin monikerroksisuus, jossa kutkuttavan koomiset käänteet vaihtuvat traagisiksi ja ajankohtaisiksi.

Talvitien sävelkielessä kuuluu monipuolinen musiikintuntemus, ja hän yhdistelee musiikinlajien aineksia sujuvasti ja ennakkoluulottomasti.

Sävelkieleltään perinteisempi on Tiina Myllärisen (s. 1979) harmoninen Kaikki kuuluu värinä (2010).

Polyteknikkojen kuoro teki oivallista työtä etenkin konsertin alkupuolella. Laulajat siirtyivät tyylistä toiseen joustavasti, ja esityksissä oli iskevän teknisen osaamisen lisäksi väriä ja eloa.

Pikemminkin hellän kuin aistillisen tulkinnan saaneessa Sebastian Fagerlundin (s.1972) laulussa Sinnlighetens fest (2002) Teppo Lampelan soittimellinen ääni tuotti nautintoa.

RSO loisti avauskaudella

/in

Harri Kuusisaari, Rondo Classic, 30.12.2011

Helsingin Musiikkitalo eli avajaiskaudellaan ymmärrettävästi sisäänajovaihetta. Muutoksia suureen saliin tehtiin jo vuodenvaihteen lomien aikana, kun näköesteenä toimivia parvekkeiden kaiteita madallettiin. Käytäville kaiteita on tulossa lisää kulkua helpottamaan.

[…]

Orkesterien kehitys syksyn aikana kuitenkin osoittaa, että salilla on paljon mahdollisuuksia. Siellä pystyy soittamaan hyvinkin täyteläisesti. Radion sinfoniaorkesteri pääsi alkukaudella nopeasti sinuiksi salin kanssa ja sai aivan uudet siivet soitolleen. Erilaisia istumajärjestyksiä kokeilemalla, mm. sellojen paikkaa muuttamalla se sai sointiin myös lisää tummaa jykevyyttä.

Polyteknikkojen Kuoro ilahdutti kultivoidulla laulullaan.

Erityisesti tämä kuului Sakari Oramon johtamassa Sibeliuksen Kullervo-sinfoniassa. Teoksen myyttinen runolaulumaisuus, Brucknerin jälkiä kulkeva sinfonisuus ja alkuvoimainen draama yhdistyivät tavalla, jota Helsingissä ei liene ennen kuultu. Oramo johti rivakoin tempoin, korostaen teoksen suorasukaisuutta mutta löysi myös paljon hienoja finessejä. Johanna Rusanen-Kartano ja Ville Rusanen olivat loistava solistipari, ja Polyteknikkojen Kuoro ilahdutti kultivoidulla laulullaan.

[…]

– Rondo Classic 1/2012

Suomalainen alkuvoima hehkui Musiikkitalossa

/in

Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 11.12.2011

RSO Musiikkitalossa 6.12. Kapellimestari Sakari Oramo.

– Sibelius.

Radion sinfoniaorkesteri juhli itsenäisyyspäivää esittämällä Sakari Oramon johdolla Sibeliuksen Kullervo-sinfonian, joka nostaa suomalaisen alkuvoiman ja itsepäisyyden monumentaalisiin mittoihin. Konsertti kuuluu musiikkivuoden huippuhetkiin.

Oli jännittävää kuulla, millaisen vaikutuksen Sibeliuksen nuoruudenteos tekee Musiikkitalon akustiikassa. Oramo osoitti, että siellä on täysin mahdollista rakentaa tarpeen vaatiessa matalista jousista musiikille painokas, syvä ja tumma sointiperusta.

Oramo oli siirtänyt sellot oikealta laidalta orkesterin keskelle ja laittanut kakkosviulut niiden paikalle. Siitä oli selvä kantavuusetu selloryhmälle, joka on usein jäänyt Musiikkitalossa hieman profiloitumattomaksi pehmeäksi varjoksi. Kullervo-sinfonia syttyi synkkään hurmioon. Oramo ja RSO maalailivat jylhän kalevalais-myyttisen maiseman, joka levittäytyi laveana, uhmakkaasti sykkivänä ja karusti hehkuvana.

Raskassoutuisella sointivyöryllä oli mahtava vaikutus, ja Oramo löysi arkaaista lumovoimaa myös teoksen monotonisista piirteistä.

Kun Polyteknikkojen Kuoro tuli mukaan, Kullervoon syttyi suggestiivinen, eeppinen poljento.

Kuoro lauloi aivan yhtenä miehenä

Kuoro lauloi aivan yhtenä miehenä, ja nuorten miesäänten vaalea, rytmitarkasti iskevä sointi ja kirkas artikulaatio olivat juuri oikea ääni kertojan rooliin. Viidennessä osassa, Kullervon kuolemassa, kuorosta kajahti kuin kallioiden keskeltä sävähdyttävän uljas loppunousu, joka sai koko salin kaikumaan.

Solisteina oli upeaääninen sisaruspari Johanna Rusanen-Kartano ja Ville Rusanen. Ville Rusanen sai katkerana sankarina baritoninsa jysähtelemään niin miehekkäästi, että se teki hänestä Jorma Hynnisen manttelinperijän tämän teoksen pääsolistina.

…

Julkaistu 11.12.2011 osastolla Kulttuuri A A

Plácido Domingo hurmasi suomalaiset

/in

Mia Paavonen, Varpu Salo, Ilta-Sanomat, 25.8.2011


Plácido Domingo, kuvaaja Mikko Stig

Espanjalaistenori sai lähes täydeltä Hartwall Areenalta raikuvat aplodit. Kuva: Mikko Stig

Espanjalaistenori sai suomalaisyleisöltä mittavat bravo-huudot.

Oopperan kuninkaaksikin tituleerattu Plácido Domingo valloitti keskiviikkoiltana lähes täyden Hartwall Areenan. Mahtipontisen elämyksen tarjoillut espanjalaistenori aloitti yli kaksituntisen konsertin ooppera- ja operettisävelmillä.

Rentoutunut Plácido piti yleisöä otteessaan ensimmäisistä hengenvedoistaan lähtien ja bravo-huudot kajahtelivat pitkin areenan lehtereitä.

Konsertti oli jaettu kahteen osioon. Ennen väliaikaa kuultiin muun muassa otoksia Giacomo Puccinin Toscasta sekä Giuseppe Verdin Rigolettosta.

Toisella puoliajalla vuorossa oli tunnettuja musikaalisävellyksiä sekä miehelle itselleen kovin rakkaita zarzueloja, eli espanjalaisia lyyrisiä oopperasävellyksiä. Suuret aplodit ja suosionosoitukset kirvoitti muun muassa West Side Story -musikaalista tuttu Tonight.

Upeasti laulanut tenori passitti lavalle myös komeat taustajoukot.

Parhaimmillaan lavalla nähtiin yli sadan hengen spektaakkeli, kun tenoria tukivat kuudenkymmenen hengen suuruinen Polyteknikkojen kuoro sekä 65:n muusikon Lohjan kaupunginorkesteri, johtajanaan

Eugene Kohn.

Lisäksi mies duetoi leikkisästi ja flirttaillen esiintyneen argentiinalaissopraano Virginia Tolan kanssa.

– Olen niin ylpeä, että saan olla täällä tänään. Erityiskiitos ystävälleni

Matti Salmiselle, joka istuu täällä jossain, Domingo sanoi viitaten yleisössä istuneeseen suomalaisbassoon.

Maailmankuulun Domingon keikka kiinnosti myös tasavallan presidentti

Tarja Halosta, joka nähtiin yleisön joukossa nauttimassa musiikista.

70-vuotiaan Domingon ylä-äänet soivat puhtaina ja vahvoina läpi illan. Mies lukeutuukin niihin harvoihin oopperalaulajiin, joiden ääni on kestänyt iän tuomat haasteet.

Vaikka Domingolla on takataskussaan enemmän rooleja kuin kenelläkään muulla tähtitenorilla, suuren tähden elkeitä häneltä ei löytynyt. Myöskään miehen raiderissa, eli takahuoneen vaatimuslistassa ei näkynyt diivailua.

– Raideri oli sellainen, että hän varmasti viihtyy. Mitään mahdottomuuksia ei kuitenkaan ollut. Ei harvinaista ruokaa maailman toiselta puolelta, eikä M&M-karkkeja, joista on punaiset karkit noukittu pois, konserttia järjestäneen Royal Music Finlandin Antti Virtanen naurahtaa.

Yhtenä encorena tenori esitti Consuelo Velázquezin

Besame muchon, jonka kertosäkeeseen hän pyysi koko areenaa liittymään mukaan. Konsertin lopuksi yleisö palkitsi illan isännän osoittamalla suosiota seisaaltaan.

Arvostelu Ilta-Sanomien sivuilla

Polyteknikkojen sointi vakuutti

/in

Harri Hautala, Aamulehti, 4.4.2011

Paikka ja aika: Tampereen tuomiokirkko 2.4.

Tuomiokirkon kahden kuoron konsertin pääosassa oli maineikas Polyteknikkojen Kuoro, jonka edellisestä Tampereen vierailusta oli ehtinyt vierähtää parikymmentä vuotta. Juha Kuivasen nykyään johtama kuoro tekikin vahvan vaikutuksen tasapainoisella ja ilmeikkäällä soinnillaan, joka sopi täydellisesti Sibeliuksen kuuteen mieskuorolauluun.

Sibelius-lauluissa etenkin kuoron matalien äänien hyrräävä pehmeys hiveli korvia Tuomiokirkon mainiossa kuoroakustiikassa.

Uudemmista teoksista ylivoimaisesti mielenkiintoisin oli nuoremman polven amerikkalaisen Eric Whitacren sointiväreiltään kiehtova Lux Aurumque.

Tuhdin Sibelius-soinnin vastapainoksi Polyteknikot näyttivät Whitacren kappaleessa hallitsevansa myös kuulaan ja tenoripainotteisemman ilmaisun hienoudet. Heikki Liimolan johtama Harjun kamarikuoro esitti eräänlaisina välisoittoina osia Jaakko Mäntyjärven suurteoksesta SALVAT 1701, joka perustuu vanhan virsikirjan katumus- ja kärsimysvirsiin.

Teos kaipaa selvästi tuekseen ohjauksen tuomaa visuaalista elävyyttä, sillä puhtaana musiikkina kappale vaikutti ajoittain suorastaan tylsältä koraaliveisuulta.

Minna Nappari lauloi kauniisti Mäntyjärven koraalidraaman muutamat sopraanosoolot.

Kaipainen i Dantes och Vergilius sällskap

/in

Mats Liljeroos, Hufvudstadsbladet, 18.12.2010


MUSIK.

Radions symfoniorkester och Polyteknikkojen kuoro.

Dirigent: Hannu Lintu.

Solister: Helena Juntunen, sopran, Jaakko Kortekangas, baryton.

Körinstudering: Juha Kuivanen.

Sibelius, Kaipainen.

Finlandiahuset 15.12.


Jouni Kaipainen går från klarhet till klarhet. Han får inte alltid sina kompositioner klara i tid, men när de väl blir det inser man varför det är värt att vänta på dem. Han är helt enkelt en av landets bästa, tekniskt skickligaste och uttrycksmässigt mångsidigaste tonsättare.


Inte heller Fjärde symfonin, försedd med titeln Commedia, färdigställdes i tid – den hördes nu i en förkortad, över femtio minuter lång version – och dessutom överflyttades rättigheterna från Tammerforsfilharmonikerna, vars hustonsättare Kaipainen är, till Radiosymfonikerna. Ännu intressantare blev det hela i och med att Tammerforsfilharmonikernas chefsdirigent Hannu Lintu är RSO:s följande chefsdirigent.


Det allra intressantaste var dock ämnesvalet. I och med att Kaipainen tagit sig an Dantes mångfasetterade La divina commedia sällar han sig till en illuster skara musikhistoriska personer med Liszt i spetsen som försökt sig på samma sak och resultatet är minst sagt imponerande. Även om cirka en tredjedel, däribland stora delar av purgatoriet, nu alltså lyste med sin frånvaro.


Kaipainen väljer högst medvetet att kalla storverket symfoni, vilket det är i ungefär samma grad som t.ex. Mahlers Åtta. Han kunde givetvis ha benämnt det kantat eller, ännu mer träffande, oratorium – en aspekt som lär framträda ännu tydligare i den fullständiga versionen – men viktigare än genrebeskrivningen är dock textbehandlingen och det musikaliska måleriet och härvidlag triumferar Kaipainen på flera punkter.

Mot den stora syntesen


Han har, klokt nog, undvikit desto mer realistiska skildringar av såväl infernot som paradiset och i stället satsat på att förmedla mer allmänt hållna stämningar. Allra bäst lyckas han i den tredje delen av purgatoriet, Paradiso terrestre, där Dante (baryton) och Beatrice (sopran) konfronteras i valstakt, medan manskören (suveräna Polyteknikkojen kuoro) förlänats den nog så centrala, liturgiska berättarrollen.


Överlag tycks Kaipainen, vid femtiofyra fyllda, målmedvetet närma sig den stora musikhistoriska syntes som han ända sedan avhoppet från modernistlägret för ett knappt kvartssekel sedan haft i siktet och målmedvetet strävat mot.


Hans mestadels tonalt baserade musik uppvisar ett sällsynt rikt känslomässigt spektrum – någonstans i undervegetationen skymtar Honeggers Liturgiska symfoni, även om tilltalet är helt och hållet Kaipainens eget – medan den dramaturgiska bågen, som nu alltså skönjdes endast delvis, föreföll optimalt spänd och musiken andades en inte helt lätt uppnådd universell tidlöshet.


Lintu trivs med stora och komplexa apparaturer och höll alla trådar fullkomligt suveränt i sin hand medan de ypperliga solisterna, Jaakko Kortekangas och Helena Juntunen, förde en tapper kamp mot det särskilt för människorösten ofördelaktiga Finlandia-akustiken.


I sin fullständiga form hade Kaipainens magnifika fresk – på samma sätt som Mahlersymfoni – upptagit hela programmet, medan man nu fyllde ut det med Sibelius kantat Vapautettu kuningatar och några av de bästa sångerna (däribland Norden) i Kaipainens arrangemang och Juntunens insiktsfulla tolkning. En logisk om än inte helt tillfredsställande lösning.


Vapaa käännös kuoron maininneesta kappaleesta:


[Kaipainen] on viisaasti välttänyt realistisempaa kuvausta sekä infernosta että paratiisista ja keskittynyt välittämään yleisluontoisempia tunnelmia. Kaikista parhaiten hän onnistuu kolmannessa osassa, Paradiso terrestressä, jossa Dante (baritoni) ja Beatrice (sopraano) kohtaavat valssin tahtiin samalla kun mieskuorolle (suvereeni Polyteknikkojen kuoro) on annettu hyvinkin keskeinen, liturginen kertojarooli.

Keski-iän kriisi soi monumentaalisesti

/in

Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 17.12.2010


Danten Divina Commedia -runoelma on keski-iän kriisin allegorinen

kuvaus, joka laajenee valtaviin teologis-kosmologisiin mittoihin ja

taivaallisen rakkauden ylistykseen.


Epäilemättä myös Jouni Kaipaisen

Commedia on henkilökohtainen allegoria. Danten tekstin

suojissa hän on pyrkinyt antamaan sisäiselle matkalleen ja

kiirastulelleen yleisinhimillisen ilmeen.


Commedian musiikissa on karun juhlavaa

monumentaalisuutta, joka tuo mieleen

Stravinskyn latinankielisen

Oedipus Rex -oopperaoratorion. Vaikka Kaipainen on nimennyt

Commediansa neljänneksi sinfoniakseen, se edustaa

lajityypiltään pikemminkin juuri oopperaoratorioita.


Mieskuoro tuo

Commediaan arkaaisen ankaraa sävyä, jota ei voi olla

yhdistämättä Sibeliuksen

Kullervoon – vaikkei kalevalaista viritystä ole juuri

kuultavissa.


Usein Commedia kuulostaa raskaan maailmantuskan, Weltschmerzin

täyttämältä saksalaiselta nykyoopperalta, joka jatkaa synkkien

Wagner-myyttien perintöä. Viittauskohde voi olla myös

Joonas Kokkosen allegorinen

Viimeiset kiusaukset ja sen kohtuullinen modernismi.


Ammattitaidon, suurmuodon hallinnan ja henkisen

voiman näytteenä Commedia on kunnioitettava saavutus.


Sävelkielen karuhko ja henkistynyt objektiivisuus tekee

Commediasta melko etäisen musiikkitapahtuman. Jos säveltäjä

olisi paljastanut subjektiiviset korttinsa, tulos olisi voinut vaikuttaa

visionäärisemmältä.

Commedian jännittävimmät hetket koettiin odotetusti

Helvetti-osassa, joka on kekseliään kauhumaalailun täyttämää

aikuisten satumusiikkia.


Psykoanalyyttisesti tarkasteltuna helvetti symboloi sukellusta

tiedostamattomaan, kohtaamaan henkilökohtaiset varjot, pedot ja demonit.

Omien torjuttujen ja ristiriitaisten puolien tiedostaminen on tie minän

eheytymiseen, mikä onkin Commedian päämäärä ja pelastussanoma.

Commedian lopussa Dante ja Beatrice ylistävät rakkautta, joka

poistaa tunteen ja järjen ristiriidan. Tässä vaiheessa Danten italia ja

kirkkoveisujen latina vaihtuvat kodikkaasti suomeksi, ja lopun

humoristisen riemukas marssihymni tiputtaa ritualistisen ylevän tunnelman

tarkoituksellisesti kotimaan arkiselle kamaralle.

Hannu Lintu hallitsi suvereenisti

Commedia-järkäleen, joka jäsentyy hyvin selkeästi. Niin

staattinen kuin teos luonteeltaan onkin, Lintu latasi siihen suuren

annoksen dynaamista energiaa, joka piti jännitteen lujana alusta loppuun.

Helena Juntusen sopraano oli Beatricen valoisasti säteilevä,

henkistyneen hellästi ja ekstaattisesti leijaileva ääni.

Jaakko Kortekankaan baritoni kantoi Danten tuskan ja epäilyt

miehekkäästi.


Polyteknikkojen kuoron vaalea nuorten miesten sointi sopi hyvin tasaiseksi

kertojanääneksi. Kuorosta irtosi myös dramaattista voimaa, hartautta ja

monia eri karaktäärejä.


Allegorinen oli myös konsertin avausnumero,

Sibeliuksen kantaatti

Vapautettu kuningatar, jossa Suomi-äiti nääntyy Venäjän

vankina. Ritaritarinan musiikki on iskevää, mutta kliseemäistä.


Lisäksi kuultiin Kaipaisen synkkävireisesti sovittamia Sibeliuksen

lauluja, joissa orkesteri pikemminkin jarrutti kuin tuki Juntusen

sopraanon kantavaa lentoa.


HS 17.12.2010: Keski-iän kriisi soi monumentaalisesti

En Kullervo utöver det sedvanliga

/in

Mats Liljeroos, Hufvudstadsbladet, 25.10.2010


KLASSISKT

Sibelius/Kullervo

KörEsbo. Tapiola Sinfonietta och Polyteknikkojen Kuoro i Tapiolasalen 22.10.

Dirigent Hannu Lintu. Solister: Johanna Rusanen-Kartano, sopran, Jorma Hynninen, baryton. Körinstudering Juha Kuivanen.


De som var närvarande den 28 april 1892, när den 26-årige Jean Sibelius dirigentdebuterade med sin pinfärska Kullervo symfoni, glömde det aldrig.

Somliga – däribland många av musikerna och körsångarna – begrepp inte ett skvatt, medan andra omedelbart insåg att de hade bevittnat en avgörande vändpunkt i finländsk musikhistoria. Efter detta skulle ingenting mera vara sig likt.


Framförandet blev i det stora hela dock en framgång och desto mer besynnerligt var Sibelius beslut att rätt snart förbjuda ytterligare framföranden. Det har spekulerats åtskilligt i vad som låg bakom, men Sibelius uttalade sig aldrig i frågan. Kanske hade han inte själv helt klart för sig vad som hänt.


Det främsta exemplet på Sibelius vilda och yviga ungdomsstil låg alltså ospelat i över sex decennier, men har därefter snabbt erövrat sin position som ett mindre mästerverk i sin egen ratt svårbestämda genre – stycket är en säregen korsning mellan symfoni, tondikt och kantat – och kan i sitt vildvuxna formspråk liknas vid en oslipad diamant.


När Hannu Lintu nu dirigerade det mastiga dramat vid KörEsbo kunde man glädja sig åt att stråknumerären var av ungefär samma storlek som vid uruppförandet. Den vadmalstjocka klangbild – den unge Sibelius orkestrerade originellt snarare än sofistikerat – man ofta stöter på i sammanhanget var som bortblåst och balansen mellan stråkarna och blåsarna i det närmaste perfekt.


Lintus Kullervoläsning var superdramatisk med extravaganta men alltid välmotiverade effekter och ställvis suggestivt långsamma tempoval, samtidigt som även den lyriska sidan tilläts blomma ut i full prakt.


Sinfoniettamusikerna var bra med på noterna och ingen annan finländsk manskör – eventuellt ingen manskör över huvud taget – gör det försåtligt simpla partiet intelligentare och med mer hårresande emotionell urkraft än PK.


Då dessutom alla tiders Kullervo, Jorma Hynninen, inte tycks veta vad ålder innebär och Johanna Rusanen-Kartano var superb som hans olyckliggjorda syster växte framförande ut till något utöver det sedvanliga.


Ett stort minustecken dras däremot för det kryptiska programbladet, som inte erbjöd någon som helst väsentlig information. De fem satsernas titlar var inte utmärkta, texten saknades och om själva verket fanns sex kuriösa rader, uppenbarligen författade av någon lustigkurre i körleden.


Vapaa käännös itse konserttia koskevasta osuudesta:


Hannu Linnun johtaessa tätä jykevää draamaa oli ilahduttavaa, että orkesterivahvuus oli samaa luokkaa kuin kantaesityksessä (1892). Paksunpaksu sointikuva, johon näissä yhteyksissä usein törmää – nuori Sibelius orkestroi omaperäisesti pikemmin kuin sofistikoidusti – loisti poissaolollaan, ja jousien ja puhaltajien balanssi oli täydellisyyttä hipovaa.


Linnun Kullervo-luenta oli superdramaattista liioitelluin, mutta aina hyvin perustelluin efektein, ja ajoittain suggestiivisin hitain tempovalinnoin, samalla kun myös lyyrisen puolen annettiin päästä täyteen kukoistukseensa.


Sinfonietan muusikot olivat hyvin hengessä mukana, ja mikään muu suomalainen mieskuoro – tai ehkä ylipäätään mikään muu mieskuoro – ei pysty esittämään kavalan yksinkertaista osuuttaan älykkäämmin ja hiuksianostattavan tunteellisen alkuvoimaisemmin kuin PK.


Kun lisäksi kaikkien aikojen Kullervoa, Jorma Hynnistä, ei mitä ilmeisimmin ikä painanut ja Johanna Rusanen-Kartono oli loistava hänen epäonnekkaana siskonaan, kasvoi esitys tavanomaista ylevämpiin mittoihin.


Suuri miinus tulee kryptisestä ohjelmalehdestä, josta ei ilmennyt mitään oleellista tietoa. Viiden eri osan nimiä ei mainittu, teksti puuttui ja itse teoksesta kertoi kuusi merkillistä riviä, ilmeisesti peräisin jonkun kuororivissä seisseen vitsiniekan kynästä. [Kommentti: PK:lla ei ollut mitään tekemistä käsiohjelman kanssa.]