Arviot PK:n levyistä mediassa

Kultakausi

Reijo Kekkonen, Sulasol-lehti, 31.3.2008


PKCD20 Äänitys Mika Kopivusalo


Paitsi komea ja tyylikäs ulkonäkö, leimaa PK:n uutta äänitettä korkea laatu ja hieno ohjelmisto.


Suomalasen kansallisromantiikan keskeinen mieskuoro-ohjelmisto on tällä äänitteellä saanut hienot tulkinnat. Kuoro seuraa johtajan viittausta aktiivisesti ja laulaa mallikkaasti. Juha Kuivanen on päässyt hyvin sinuiksi kuoronsa kanssa ja tulosta on syntynyt.


Mahtava elämys on kuunneella levyä ja katsella samalla levykirjasen upeita maalauksia. Loistava lahjaidea esimerkiksi kuoroihmiselle, jolla on jo lähes kaikkea.

Kultakausi yhdistää musiikin ja kuvataiteet

Maija Rinne, Sulasol-lehti, 31.3.2008


Polyteknikkojen kuoro julkaisi helmikuun lopulla kansallisromanttisen levy-kirjan Kultakausi. Levyn kotelona toimii siis CD-kotelon kokoinen kirja, joka sisältää kansallisromantiikan aikaan liittyviä tekstejä ja kuvia taideteoksista.


Idea on hauska, eikä vastaavia pakkauksia näe ihan joka päivä. Mistä levy-kirjan idea oikein lähti?

”Kultakausi-tematiikka lähti liikkeelle taiteellisen johtajamme Juha Kuivasen tutkiessa maalaustaiteen Kultakausi-kirjaa, ja tästä seuranneesta ehdotuksesta hankkia levyn kansikuvaksi jokin tunnettu maalaus. Myöhemmin levyn graafinen suunnittelija Timo Jaakola keksi ajatuksen kultakauden musiikin ja kuvateosten yhdistämisestä poikkitaiteelliseksi kokonaisuudeksi”, kuoron puheenjohtaja Jouko Prami kertoo.


Levy sisältää Sibeliuksen, Kuulan, Madetojan sekä Palmgrenin musiikkia. Kuvataiteilijoista esillä ovat Albert Edelfelt, Väinö Blomstedt, Helene Schjerfbeck, Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Albert Gebhard ja Eero Järnefelt. Kirjan tekstit käsittelevät yleisesti kansallisromantiikan aikaa, taiteilijoita sekä heidän teoksiaan. Tekstien kirjoittajat Susanna Pettersson ja Kimmo Korhonen ovat taide- ja musiikkihistorian asiantuntijoita.

Yksi projektin merkittävimmistä tukijoista on Taidesäätiö Merita, jonka kokoelmista kirjan teokset on valittu. Taidesäätiö Meritan kokoelma on Nordean edeltäjäpankkien kahden viime vuosisadan aikana keräämä läpileikkaus suomalaista taidetta. Kokoelman pääpaino on kansallisromantiikan taiteessa.


Mutta miksi teemaksi valittiin juuri kansallisromantiikka? Kuoron johtajan Juha Kuivasen mukaan oli perusteltua nähdä kauden merkittävimpien säveltäjien mieskuorolaulujen tuotanto yhtenä kokonaisuutena, mieskuoro-genren kultakautena

”Henkilökohtaisesti minua puhuttelee tuo ilmaisuvoima sitä taustaa vasten, että kansakuntamme haki itsenäistymisensä vaiheissa innoitusta säveltäjiensä toiminnasta ja tämä kuohuva aika myös innoitti säveltäjiä”, hän kertoo.


Lukija ja kuuntelija saa siis levyn mukana tuhdin paketin kansallisromantiikkaa. Mielenkiintoista olisi kuitenkin nähdä myös vastaava kokoelma esimerkiksi nykytaiteesta ja -musiikista. Paketti olisi varmasti myös yllätyksellisempi kuin Kultakauden sisältö. Ajatus toisesta levy-kirjasta ei ole vieras kuoronjohtajallekaan.

”Mitään ei ole päätetty, mutta olen kyllä pyöritellyt tällaista ajatusta mielessäni”, Kuivanen mainitsee.


Kultakausi on kaunis kokonaisuus, englanninkielisten käännösten ansiosta mainio yrityslahja teekkareiden tarpeisiin ja vielä kätevä levykotelokin. Toisin kuin muovikotelot, se ei heti hajoa vaikka istuisi päälle.


www.kultakausi.fi

www.polyteknikkojenkuoro.fi


Linkki Sulasol-lehden artikkeliin

Tuliaisia kultakaudelta

Mikko Nortela, Karjalainen, 28.3.2008


Polyteknikkojen kuoro ja Juha Kuivanen: Kultakausi (Polyteknikkojen kuoro)


Vuonna 1900 perustettu polyteknikkojen kuoro on aikakaudelta, jota on totuttu kutsumaan suomalaisen taiteen kultakaudeksi. Kuvataiteeseen yleensä liitetty määre voidaan hyvin kytkeä muuhunkin kulttuurielämäämme, myös musiikkiin.


Suomen mieskuorojen herruudesta Ylioppilaskunnan kuoron kanssa kilvoitteleva kokoonpano osaa asiansa, mikä kuuluu esimerkiksi tälle levylle koottujen kultakauden sävellyksien lopukkeista. Sointi on selkeä, vahva ja puhdas. Esityksetkin toimivat hyvin, mutta masteroinnissa ääneen on tullut omituisia yläsäveliä ja vähän tukalaa pakkaantumista. Ne eivät tosin taida läheskään kaikkia mieskuorolaulun ystäviä häiritä.


Levyn lisäksi äänite on minikokoinen taidekirja, jossa esitellään kultakauden maalauksia. Tekstit toimivat hyvin ja kuvatkin on valittu mukavasti, joten englannin- ja suomenkielinen tuotos on mainio vieminen vaikkapa Keski-Euroopan matkoille.


Linkki Karjalainen-lehden arvosteluun

Kultakausi – Polyteknikkojen kuoro

Kirsi Taivainen, Keskisuomalainen, 25.3.2008

http://www.ksml.fi/viihde/levyt/kultakausi-%E2%80%93-polyteknikkojen-kuoro(95524).ece


Tekniikan opiskelijoista koostuva Polyteknikkojen kuoro on levyttänyt suomalaisen taiteen kultakauden (1880-1910) kuoromusiikkia. Tekniikka ja taide kulkevat käsi kädessä hienosti soivalla levyllä. Vahva kuoroperinne ja uusi innovatiivinen ote kuuluvat Juha Kuivasen johtamassa vahvaotteisessa mieskuorossa.


Kanteletar on innoittanut Jean Sibeliusta Saarella palaa- ja Sortunut ääni -lauluissa. Teokset ovat lyhyitä ja soivat syvien vesien sylistä Kehtolaulun surumieliseen, mutta ilmavaan kehtoon. Kuoron sovitukset ovat rauhallisen ytimekkäitä, mutta nyansseja löytyy. Äänien sovitukselliset voimakkuuden erot ovat harkittuja eivätkä liian mahtipontisia muutoksia, vaikkakin Kun orjuus kaikkoaa jymähtää kaiuttimista hienosti.


Finlandia lähtee kiurun kirkkaudesta kauniiseen lentoon ja kuoro elää sävelillään tasapainoisesti ja pehmeästi. Tenorit soljuvat helmeillen Rakastava-laulussa, joka on hyvä osoitus pitemmästä kuoroteoksesta. Rakastava on Sibeliuksen mielenkiintoinen rakkauden ylistyksen lempeä sovitus ja teoksesta löytyy myös soolo-osuus, joka etenee kuoron taustaväreilyssä kuin kosketus. Rytmi, sävelkulut ja hidastukset puhuvat kaunista sävelten kieltä alkaen ja päättyen hiljaisuuteen. Sibeliuksen sävellyksissä aistii mystiikan ja traditiomaisen sävelten toiston.


Toivo Kuulan teoksissa on harsomaista pehmeää voimaa; Virta venhettä vie soi synkkien sävelmattojen ja syttyvien Eino Leinon sanojen matkassa kuljettaen venhettä kuoleman ja elämän kysymysten äärelle. Kuoro saa ladattua kysymykset ilmoille ja sielu vaeltaa etsien virran tyventä. Synkät vedet vellovat venheen ympärillä ja kuoron keinuva tyyli heittelee purtta pitkin pitkää jokea.


Leevi Madetojan sävellyksissä Polyteknikkojen kuoron tulkinta on kuin lainehtivaa viljaa tai kimmeltävää aallonharjaa. Liike ja sävelten jatkumo soi tarkasti. Madetojan musiikissa soivat mielen hiljaiset liikkeet. Kuoro taipuu hyvin Kultakauden runollisiin tulkintoihin. Säveltäjistä Selim Palmgren oli itse laulanut kuorossa ja näki säveltäessään myös kuoron sisäisen maailman.


Levyä ei ole laitettu tavalliseen cd-koteloon vaan se on kirjan osana. Kirjanen sisältää kultakauden maalareiden teoksia (Taidesäätiö Meritan kokoelmista) ja niihin liittyvän tekstin, joka valaisee taitelijoiden ajatuksia ja teoksiin kätkettyä symboliikkaa. Kokonaisuus antaa kuulijalle ja lukijalle kurkistusaukon kultakauteen ja sen muovaamaan tiehen suomalaisessa taiteessa.


Kirsi Taivainen


Kuvateksti: Kultakausi-kirjasta kuvittavat kauden maalaukset. Helene Schjerfbeckin Hiljaisuus, 1907. Niin kuin musiikki alkaa hiljaisuudesta, on teoksen henkilö rauhassa itsensä kanssa.

Polyteknikkojen kultakurkut

Sofia Ziessler, Polyteekkari, 12.3.2008


Polyteknikkojen Kuoro ja Juha Kuivanen: Kultakausi.


Polyteknikkojen Kuoron uusi levy, Kultakausi,

kokoaa suomalaisen taiteen

kultakauteen sijoittuvia mieskuoroteoksia.

Levy sisältää Jean Sibeliuksen,

Toivo Kuulan, Leevi Madetojan sekä Selim

Palmgrenin musiikkia. Juha Kuivasen johdolla kuoro puhaltaa totutulla varmuudella

raikasta eloa näihin klassisiin teoksiin.


Kultakaudeksi tai kulta-ajaksi kutsutaan

vuosiin 1880–1910 sijoittuvaa ajanjaksoa,

jolloin suomalainen taide sai kansallisen ilmeen

ja alkoi saada kansainvälistä tunnustusta.

Samaan aikaan sijoittuvat sortokaudet

ja kansallinen herääminen, joita saattoi käsitellä

vapaasti taiteen mielikuvien kautta.

Kuuluisimpia kuvataiteilijoita tuolta ajalta

olivat Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen,

Helene Schjerfbeck sekä Albert Edelfelt.


Kultakausi on ylistys suomalaiselle kulttuurille

niin sisällöllisesti kuin ulkoisestikin:

levy on tehty kirjaksi, joka sisältää huolellisen

kuvauksen ajanjaksosta sekä kuvia

tunnetuimpien taiteilijoiden taideteoksista

selityksineen. Erityisen hienoa on kuunnella

Sibeliuksen teoksia, joista mukana on luonnollisesti

kaikkien tuntema Finlandia. Sen

laajalle levinnyt maine ja symbolinen merkitys

asettavat kovat vaatimukset tulkinnan

ryhdikkyydelle ja tunnelataukselle – kuoro

onnistuu mielestäni oikein mallikkaasti välittämään

teoksen vaatiman arvokkuuden ja

kirkkauden. Nostan hattua Polyteknikkojen

Kuoron virkistäville miesäänille ja niiden

muodostamalle eheälle soinnille. Kuulostaa

aivan ammattilaisten työn tulokselta.

Polyteknikkojen kuoro: Mies

Hanne Orrenmaa, ET-lehti, 19.4.2007

Polyteknikkojen kuoro valottaa levyllään miehisyyden eri puolia herkkyydestä iskevyyteen, rakkaudesta sotaan. Säveltäjänimet ulottuvat perinteisistä nykysäveltäjiin. Kuoronjohtajiemme huippuihin lukeutuva Juha Kuivanen on tehnyt mainiota työtä kuoronsa kanssa, sointi on vahva ja sävykäs.

Kenelle: Miehisyyden kaikista puolista kiinnostuneelle.

Urhokasta laulantaa

Ralf Hermans, Kauppalehti Optio, 7.12.2006

Polyteknikkojen Kuoro on aina edustanut mieskuorolaulua parhaimmillaan. Uusimmalla cd:llään kuoro lähestyy miehisyyttä vahvalla otteella, nostaen sen läpi repertoaarin kulkevaksi teemaksi. Miehuus ja miehinen sielunmaisema saavat nyt varteenotettavan tulkin polyteknikko-urhojen käsittelyssä.

Mies-cd on ensimmäinen Juha Kuivasen, kuoron nykyisen taiteellisen johtajan, kaudella tehty levy. Ja tätä tuotosta on kannattanutkin odottaa: lopputulos on kautta linjan erinomainen. Olipa kyseessä sitten Toivo Kuulan (1883–1918) tai Leevi Madetojan (1887–1947) kansallisromanttiset laulelmat, tšekkiläisen Leoš Janáčekin kansanmusiikkiin pohjaavat musiikilliset rakkaudentunnustukset tai Arnold Schönbergin (1874–1951) harmonisesti vaativat modernit laulut, kuoro tekee vakuuttavaa työtä. Koska tekstit käsittelevät maailmaa laaja-alaisesti ja mukana on uusiakin säveltäjiä, on kyseessä (s)oiva käyntikortti tälle akateemiselle mieskuorolle. Toisaalta tässä ”sitten-me-laulamme-myös-tällaista-ja-tällaista” -lähestymistavassa piilee vaara: kuulija ei ehkä jaksa ajasta, paikasta ja tyylistä toiseen liikehtivää kokonaisuutta. Mutta se on pieni paha: lopputulos on hyvä.

Sibelius: Sinfonia nro 4; Finlandia; Pohjolan tytär

Jukka Isopuro, Helsingin Sanomat, 15.4.2005

Leif Segerstam ei lähde mehevöimään Sibeliuksen 4. sinfoniaa, vaan operoi taidokkaasti nuottikuvan vaatimilla hiljaisilla ja askeettisilla sävyillä. Silti soitosta paistavat lievä rutiini ja yksityiskohtien yleisluontoisuus.

Pohjolan tytär on toista maata, väkevin värein pyyhkäisty fantasia.

Finlandiasta Segerstam tarjoilee ennenkuulemattoman hybridin: keskijakson hymniin yhtyy komeasti laulava Polyteknikkojen kuoro Koskenniemen sanoin, joita kajautellaan vielä loppuhuipennuksessakin. Levyteksti ei mainitse runoilijaa eikä sanoja tai niiden käännöksiä.

Levy päättää Sibeliuksen sinfoniasyklin, joka parista epätasaisuudesta huolimatta on vakuuttavampi ja laajakatseisempi kuin Segerstamin ensimmäinen sykli Chandosille.

Helsingin Sanomat 15.4.2005

British Press Reviews on Kullervo

, Various British newspapers, 4.12.2001

…A similarly early work by Sibelius accompanied Kraft in this

Philharmonia concert: his five-movement symphonic epic Kullervo. Salonen

conducted a dynamic performance that emphasised the primeval emotions of

its mythical tale, capped by the breathtakingly virile singing of the

Helsinki Polytech Choir…

– The Daily Telegraph (December 11, 2001)

…Esa-Pekka Salonen conducted with considerable ferocity,

and there was some dynamic playing from the Philharmonia.

The Helsinki Polytech Choir was extraordinary in the choral

narratives…

– The Guardian (December 5, 2001)

…Sibelius’s grand vocal symphony Kullervo may have

structural flaws, but the ideas and energy that fly from its

pages are so volcanic in force that the listener is happily

swept along. Salonen and his forces gave their all. The male

voices of Helsinki’s Polytech Choir sailed splendidly over

the orchestra, setting the scene for the doleful drama

lifted from Kalevala, Finland’s national epic…

– The Times (December 4, 2001)

…The Philharmonia gave a scorching performance of this

fearsome legendary tale of rape and suicide, and the

Polytech Choir of Helsinki was in blood-curdlingly fine form

vocally, as were the soloists Monica Groop and Jorma

Hynninen…

– The Independent (December 6, 2001)

…The the latest Philharmonia concert on Sunday, which

offered [Lindberg’s] 1985 Kraft with all due violence, after

a superb performance of Sibelius’ early Kullervo epic…

– Financial Times (December 4, 2001)

Concert Review by the Washington Post

Philip Kennicott, Washington Post, 12.11.2001


Washington Post Staff Writer


Monday, November 12, 2001; Page C05


Friday night was the big Finnish blowout at the Kennedy Center Concert Hall. The orchestra and chorus were Finnish, the soloists were Finnish, the music was Finnish. The subject of the music was Finland. The composer was Finland’s greatest claim to 20th-century artistic fame, Jean Sibelius. Who could ask for anything more?

Scandinavian countries have developed an excellence in classical music disproportionate to their size and sway in the world, and Finland may be the most musical (and least Scandinavian) of them all. The country’s outstanding music education system has produced some of the world’s finest conductors and singers. One Finnish composer, Einojuhani Rautavaara, has found audiences not only outside the country, but with listeners who wouldn’t ordinarily pay attention to new music.

And with the dust settled on the 20th century, Sibelius has been rehabilitated with dual status: a modernist with critics who admire his experimentation with symphonic form, and a romantic with audiences who enjoy the coloristic sweep of his brooding and passionate language. Adding an extra measure of curiosity to Friday’s concert, sponsored by the Washington Performing Arts Society, was the presence of Sibelius’s first major orchestral work, his huge symphonic poem with male chorus and two soloists, ”Kullervo.”

It is rarely played, given the raft of better Sibelius out there — seven full symphonies, all sui generis. Even the composer knew well enough to withdraw the piece after its first season of performances. ”Kullervo” resurfaced in its entirety after the composer’s death when the world, which had been impatient for Sibelius to produce an eighth symphony that wasn’t to be, turned its appetite for something new to the composer’s long-suppressed first tone poem.


Even in a reading as directly evocative and finely spun as Leif Segerstam’s interpretation with the Helsinki forces on Friday, the piece outlasts its material. There are passages of four and five minutes with all the power of the mature Sibelius — the lament of Kullervo for his sister is as wrenching as anything produced in the 19th-century opera house — and throughout the piece the ears pick up glints of the way he would use brass, the woodwind writing with naturalistic colors, the long pedal points that build tension in his later scores. But the piece feels cold because it tries so hard to be hot: The composer forces ideas, overdevelops his themes to the point of needless repetition, and tries too hard for climaxes that don’t have force. For dramatic power he adds brass; for a sense of finality, he ends some movements with an almost comical accumulation of too many final chords. Wham. Wham. Wham.

The Helsinki Philharmonic is only one of several fine orchestras from Finland. It is not easy to characterize. The playing is versatile and accomplished, the brass powerful, the lower strings rich in tone. The individual musicians are alert. But not all of its entries were clean (soft brass cues and subtle woodwind entrances were sometimes slightly staggered), not all of the double reeds produced the same evenness of tone of the best players. The violins do not produce what Americans think of as a warm, European tone. In fact, it sounds a bit like an American orchestra: a body of well-drilled musical chameleons, capable of impressive playing but not always an embracing sound.

The men of the Polytech Choir, however, were entirely impressive. The opening of their big movement, the central, oratorio-like setting of the story of incestuous love between the hero Kullervo and his sister, began with the force and vigor of one of Prokofiev’s tub-thumping socialist spectaculars. The tone is both beautiful and big, even when the tenors push high into the head voice.

Interspersed with the broad, Greek-chorus pronouncements of the men were two soloists, both beloved Finns: baritone Jorma Hynninen and mezzo-soprano Monica Groop. Hynninen now splits his time between singing and running Finland’s world-class summer opera festival at the big, squat castle of Savonlinna. He is a poetic singer, and though the voice may be aging, the technique and temperament are still fiery yet supple. His lament at the end of the third movement made for several of the best minutes of singing heard in Washington this season. Groop was also a pleasure, giving a strong sense of character to Kullervo’s sister.

The orchestra and chorus ended the evening with a rousing sprint through the patriotic tone poem ”Finlandia.” All that remained was to lock the doors, fill the concert hall with steam, and give the entire audience a sauna.


© 2001 The Washington Post Company