Arviot PK:n konserteista mediassa

Öronbedövande sammelsurium

Folke Forsman, Hufvudstadsbladet, 5.9.2009
KONSERT

Finland 1809.

Helsingfors stadsorkester, Gardets musikkår, Polyteknikernas kör (instudering: Juha Kuivanen), dir. Leif Segerstam.

Brahms – Berlioz – Sibelius – Ali-Mattila – Tjajkovskij.

Finlandia 3.9.


Vid ingångarna till Finlandia-husets konsertsal bjöds publiken på öronproppar som man lär göra vid rock- och andra elektroniskt förstärkta konserter. Månne idén var Leif Segerstams, så som han tycktes njuta av de tonmassor han pressade ur den jättelika uppförandeapparaten? De enda jag såg använda proppar var dock några orkestermusiker.


Temat Finland 1809 var förevändning till ett konsertprogram av sällan skadad och hörd formlöshet där den mycket ljusröda tråden tycktes vara krigiskt buller och bång. Hector Berlioz Grande symphonie funèbre et triomphale har det gemensamt med Pjotr Tjajkovskijs Uvertyr 1812 att båda verken är skrivna med långa tänder. Tjajkoskijs musik fungerar emellertid och har säkert sina fans medan Berlioz tresatsiga symfoni är ett utmärkt exempel på de välbekanta tomma tunnorna.

Patetiskt rörande


Jean Sibelius solosånger i arrangemang för manskör och orkester är ju också so patetiskt att det blir rörande; Polyteknikernas kör sjöng Svarta rosor på svenska och Sången om krosspindeln på finska med en välmodulerad tonbildning och anmärkningsvärt bärkraftig klang.


Som en artighetsgest mot Finlands gamla kumpan Sverige spelade stadsorkestern Teppo Ali-Mattilas Värmlandfantasi där Ali-Mattila naivt väver samman Ack Värmeland du sköna-melodin med Du gamla du fria – håhåja!


Finland 1809-konserten kunde mycket väl ha slutat med de bombastiska tonerna i 1812-uvertyren men som grädde på moset framfördes – med alla medverkande! – Sibelius Finlandia.


Ingen annan än Leif Segerstam skulle väl med självaktningen i behåll rott iland detta grymma sammelsurium. I själva verket var det just det obönhörligt högklassiga framförandet, kapellmästarens otvetydiga engagemang och perfekta tekniska förverkligande som var det mest givande i konserten. Den fulltaliga publiken – en stor del tydligen inbjudna gäster – var med skäl entusiastisk och visade sin spontana uppskattning.

Käännösote


Mahtipontisen liikuttavaa


Jean Sibeliuksen yksinlaulujen esittäminen mieskuorolle ja orkesterille sovitettuna on niin mahtipontista että siitä tulee liikuttavaa; Polyteknikkojen Kuoro lauloi kappaleen Svarta rosor ruotsiksi sekä Laulun ristilukista suomeksi hyvin moduloidulla äänenmuodostuksella sekä huomattavan kantavalla soinnilla.

Soitinten sotaa ja symboliikkaa

Simo Häkli, Ruotuväki, 4.9.2009

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 200 vuotta autonomisen Suomen synnystä: Vuonna 1809 Suomi siirtyi Ruotsin vallan alta Venäjälle. Torstainen juhlakonsertti Suomi 1809 veti Finlandia-talon konserttisalin täyteen yleisöä, jolle tarjoiltiin komeaa musiikkia juhlavuoden hengessä.

Vaikuttavina esiintyjinä olivat Helsingin kaupunginorkesteri yhteistyössä Kaartin Soittokunnan kanssa sekä Polyteknikkojen Kuoro lauloi. Koko koneistoa johti varmaotteisesti ylikapellimestari emeritus Leif Segerstam.

Esitetyt kappaleet olivat pääosin 1800-luvun sodasta ja vallankumouksesta innoittunutta musiikkia. Väliin kuulijan korvaa hiveltiin sulosoinnuilla, jotka saattoivat yhtäkkiä räjähtää taistelun melskeeksi, väliin taas toivon aavistus kasvoi hitaasti majesteettiseksi voitonhuumaksi, jossa jokainen soitin yhtyi iloon. Mukaan mahtui myös symbolistista musiikkia, jossa näyt vaihtelevat ahdistuksesta kirkkauteen.

Monipuoliset musiikkivalinnat toivat konserttiin lisää syvyyttä ja mielenkiintoa. Ennen väliaikaa esitettiin Johannes Brahmsin Schicksalslied (Kohtalolaulu) ja Hector Berlioz´n Grande symphonie funébre et triomphale. Kohtalolaulun kuorokohtaukset otti hoitaakseen Kaartin Soittokunta musiikkimajuri Raine Ampujan sovituksena.

Väliajan jälkeen esitettiin lyhyemmät Jean Sibeliuksen Svarta rosor (Mustat Ruusut) ja Laulu ristilukista, joissa Polyteknikkojen kuoro kajautti orkesterisäestyksen avulla esiin toisenlaisen ulottuvuuden, kuin perinteinen yksinlauluesitys olisi tehnyt.

Yksi konsertin mielenkiintoisimpia esityksiä oli Teppo Ali-Mattilan Värmlandfantasi, sovitus Ruotsalaisesta kansanlaulusta. Ali-Mattilan sovitus mukaili toisaalta perinteistä melodiaa, mutta löysi raikkaita uusia sävyjä. HKO:n kakkosviulusektioon kuuluva Ali-Mattila kertoo, että sovituksen innoittaja oli suomalaisten siirtotyöläisten tunnelma 1800-luvun Värmlannin metsissä.

Konsertin loppupuolella saatiin kuulla todellinen sotajoukkojen kohtaaminen, kun Pjotr Tshaikovskin 1812-alkusoitto marssitti yhteen Napoleonin ranskalaiset joukot ja Venäjän armeijaa vastaan. Tshaikovski itse yllättyi siitä, kuinka suosituksi tuo kappale tuli, sillä hän ei mielestään pannut sydäntään likoon säveltäessään sen. Kun teoksen päättävä juhlallinen venäläinen kansallishymni täytti salin lyömäsoittajien työskennellessä raivokkaasti, ei kukaan varmasti ihmetellyt teoksen suosiota.

Päätösnumerona oli tietenkin teemaan erinomaisesti sopiva suosikki, Sibeliuksen Finlandia. Polyteknikkojen kuoro maustoi lopun hymnin upealla soinnillaan. Konsertin päätösaplodit kertoivat ettei kukaan lähde pettyneenä kotiin. Tyytyväinen yleisö taputti Segerstamille ja muille esiintyjille seisaallaan. Kotiin mennessä monen mielessä varmasti kuului vielä Kaartin vaskien vahvistaman HKO:n upea sointi.


Kuvateksti:

Kaartin soittokunta soitti Helsingin Kaupunginorkesterin kanssa juhlakonsertissa Finlandia-talolla 3. syyskuuta. Yleisölle tarjoiltiin monenlaista musiikkia Suomi 1809 -juhlavuoden teemaan mukaan.


Ruotuväki-lehden konserttiarvostelu

Loistelias Strauss-harvinaisuus

Jan Mikael Vainio, Hufvudstadsbladet, 20.9.2008


Luontoa kuvaavat orkesteriklassikot olivat HKO:n torstaikonsertin teemana. Yhtenäistä Hugo Alfvénin, Richard Straussin ja Claude Debussyn teoksille on myös se, että ne on sävelletty viime vuosisadan alkupuolella. Konsertti antoi yleisölle näkymän sen ajan musiikillisiin jälkiin.


Aloituksena kuultiin ”Ruotsin Sibeliuksen” Hugo Alfvénin tunnelmallinen sävelruno En skärgårdssägen. Alfvén osasi orkestrointikäsikirjansa, mutta tämä itsessään mukavan sisäsiisti teos, jossa kuutamoromantiikka sekoittuu syksyisen pimeisiin piirteisiin, kalpeni sen edessä, mitä oli tulossa.


Richard Strauss, mies joka on kirjoittanut orkestrointikäsikirjan, tarjosi illan kohokohdan teoksellaan Die Tageszeiten mieskuorolle ja orkesterille. Neliosainen teos uhkui täyteläistä orkesterisointia, joka sisälsi lukuisia hienouksia puhaltajille ja jousisoittajille. Myös kuoro-osuus tarjosi hyvin työstettyä ja yksityiskohtaista loistoa. Harvoin esitetyssä kappaleessa Strauss lypsi Polyteknikkojen tenoreilta korkeita säveliä ja myös loput Juha Kuivasen joukoista saivat antaa kaikkensa kokonaisuuden hyväksi. Mutta sekä kaupunginorkesteri että Polyteknikkojen kuoro suoriutuivat korkeatasoisesti, ja karismaattinen Leif Segerstam huolehti siitä, että äänen tasapaino istui niin kuin pitikin.


Ilta lopetettiin palalla impressionististä orkesteriväritystä. Claude Debussyn monivivahteinen La mer tuntuu olevan yhä raikas sävelkielessään ja instrumentaalisessa oveluudessaan. Ei ihme että La merin partituuri löytyy kaikilta arvostetuilta säveltäjiltä heti Stravinskyn Kevätuhrin ja Gustav Holstsin Planeetat-partituurien vierestä. Silloin tällöin esitys onnistuu hävittämään kuuntelijakokemuksen. Ei tällä kertaa.


Käännös: Christian Elg

Alkuperäinen artikkeli

PRAKTFULL STRAUSSRARITET (HBL, 20.9.2008)


Naturskildrande orkesterklassiker var temat på Helsingfors stadsorkesters torsdagskonsert. Gemensamt för Hugo Alfvéns, Richard Strauss och Claude Debussys verk är också att de är tonsatta i avstampen av förra århundradet. Konserten gav publiken en inblick i den tidens musikaliska spårningar.


Inledninvsvis hörde vi ”Sveriges Sibelius” Hugo Alfvéns stämningsfulla tondikt En skärgårdssägen. Alfvén kunde sin orkstreringsmanual, men det i och för sig angenämt rumsrena verket, där månskensromantik blandades med höstligt mörka drag, bleknade inför vad som komma skulle.


Richard Strauss, mannen som skrivit orkestreringshandboken, stod för kvällens clou med Die Tageszeiten för manskör och orkester. Det fyrsatsiga verket pöste fyllig orkesterklang med en mångfald finesser för både blåsare och stråkar. Även körsatsen bjöd på genomarbetad och detaljerad glans. I det sällan framförda verket mjölkade Strauss Polyteknikernas tenorer på höga toner och även återstoden av Juha Kuivanens trupp fick ge järnet för helheten. Men både stadsorkestern samt Polyteknikernas kör presterade på hög nivå och karismatiska Leif Segerstam såg till att ljudbalansen satt som den skulle.


Kvällen avslutades med lite empressionistisk orkesterkolorit. Claude Debussys mångskiftande La mer känss alltkämt fräscht i sitt tonspråk och i sina instrumentaltekniska finurligheter. Inte undra på att partituret av La mer går att finna hos varje aktningsvärd tonsättare intill partituren av Stravinskys Våroffer samt Gustav Holsts Planeterna. Då och då lyckas ändå utförandet omintetgöra lyssnarupplevelsen. Inte denna gång.


JAN MIKAEL VAINIO

Kuninkaan laulajat kutovat lumoavan seitin

Annmari Salmela, Helsingin Sanomat, 1.6.2008


The King’s Singers, Polyteknikkojen kuoro ja Rajaton Johanneksenkirkossa.


KONSERTTI. Tänä vuonna 40-vuotisjuhlaansa viettävän The King’s Singers -lauluyhtyeen hyväntuuliset herrasmiehet tähtäävät aina vähän yli parhaan. Kulloisenkin kuuden miehen muodostama yksi instrumentti täyttää tiukimmat laatusertifioinnin kriteerit mennen tullen.


The King’s Singers osaa viihdyttää. Siinä se on erityisen pätevä siksi, että kaikki tuotettu nousee vankoilta juurilta, esimerkiksi renessanssin vokaalipolyfoniasta.


Jokaisen huipputrimmissä olevan laulajan äänen sävyt ja painotukset on tarkoin valittu. Kuulija kiedotaan hitaasti hyväilevien, toisiinsa nivoutuvien linjojen seittiin.


Palestrinan, Tallisin, Lassuksen lomaan The King’s Singers ripotteli Francis Poulencin neljä lämmintä pientä laulua pyhälle Franciscus Assisilaiselle.Yhtye luottaa pianissimoihin. Renessanssimusiikin punoksessa jokainen muutos on äärimmäisen tehokas, olipa kyse vain pienestä volyymin lisäyksestä tai rytmisestä esiinnostosta.


Polyteknikkojen Kuoro teki vierailijana hyvän säväyksen. Juha Kuivasen johtamalla 50-päisellä miesjoukolla on asenne kohdallaan: etunoja-asento ja hymy kertovat, että halu antaa parasta on suuri. Kuorolla on hieno, yhtenäisesti humiseva ääni. Sibeliuksen Saarella palaa ja Sydämeni laulu paljastivat upeaa tunneilmaisua.


Pianissimotaitoja tarvittiin erityisesti The King’s Singersien kanssa esitetyssä Franz Bieblin Ave Mariassa. Myös Rajaton esiintyi yhteisteoksessa, John Davidin You are the New Day. Sitä ennen se oli räjäyttänyt pankin nykyisillä taidoillaan. Were yo there -spirituaali ja kansanlaulu Kaipaava esittelivät huipputasoon hioutuneen lauluyhtyeen. Minkälaisen 40-vuotisjuhlakonsertin se vielä antaakaan!


The King’s Singers viihdytti samoin hetkisen spirituaalein ja ”kansanlauluin”, (Beatlesin Blackbird), kiitti, kumarsi ja jätti jälkeensä verkkoonsa takertuneita onnellisia ihmisiä.


ANNMARI SALMELA

Moni-ilmeinen Polyteknikkojen kuoro

Lauri Otonkoski, Helsingin Sanomat, 15.5.2008
Polyteknikkojen kuoro Ritarihuoneella. Petrus Schroderus, tenori. Joht. Juha Kuivanen. Hannikainen, Merikanto, Palmgren, Fougstedt, Madetoja, Kuula, Sibelius, Talvitie, Poulenc, Saint-Saëns, Strauss.



konsertti. Kautta runouden historian on säkeen kertaus tai toisto ollut suosittu konsti luoda tukirakenteita ja lähestyä loitsun tunnelmaa. Mikko Rimminen onnistuu hienosti runossaan Kyklooppi näissä tavoitteissa varsin arkisen oloisella repriisillä: ”Tapan kärpäsiä”.



Tekstin myötä toistuvaa säettä kierrellään spiraalinomaisesti. Sävyt muuntuvat traagisempaan suuntaan, kunnes lopun eräällä tavalla nulikkamainen käänne palautuu huumorin puolelle.



Riikka Talvitien säveltämänä Rimmisen runo tuntuu alkupuolellaan saavan melko naturalistisen ja osoittelevan tulkinnan. Kuoro imitoi kärpästä: bzzz. Polyteknikkojen kuoro tuntuu toki hallitsevan rytmisesti iskevän puhekuoroilmaisun.



Mutta tarkalla tekstivaistollaan myös Talvitie rakentaa kontrastin. Säe ”Aurinko nousee” aloittaa tunnoiltaan ja rakenteiltaan polyfonisemman taitteen, jossa runon ristiriidat ja varjona kulkeva traagisuus saavat soivan asunsa.



Polyteknikkojen kuoron kevätkonsertin ohjelma oli laadittu viisaan monipuolisesti. Alun kansallista romantiikkaa hehkuttava valikoima sisälsi sellaisia ”pakollisia” hittejä kuten P. J. Hannikaisen Kevätsointuja, Aarre Merikannon Juhannus, Nils-Eric Fougstedtin Romanssi sekä Sibeliuksen Sydämeni laulu ja Rakastava, solistivieraanaan tenori Petrus Schroderus.



Riikka Talvitien kantaesityksen jälkeen siirryttiin Manner-Euroopan puolelle: Poulenc, Saint-Saëns, Richard Strauss. Juha Kuivasen johtamana Polyteknikkojen kuoro on edelleen osaava ja moni-ilmeinen laulajisto, joka kantaesityksineen tietää roolinsa suomalaisen musiikin historiassa. Tälle tasolle saavuttua ei pitäisi sietää edes konsertin loppupuolella hetkittäin ilmaantuneita sävelpuhtauden ongelmia.



Mutta kuten nuorisotutkija Tommi Hoikkala eräässä radiopaneelissa vastasi kysymykseen ”Mikä pelastaa maailman?”: kuorolaulu.


Paratiisimainen viulukonsertto

Veijo Murtomäki, Helsingin Sanomat, 15.12.2006

Jouni Kaipaisen estetiikan voi joko hyväksyä tai hylätä

Jouni Kaipaisen yli kymmenen konserton taustalla on koeteltu ammattilaisuus, taito kirjoittaa orkesterille ja soittimille luonteenomaisesti sekä omaksi koettu uusromantiikka, jonka vanavedessä musiikkia pursuaa jos ei nyt aina helposti, niin kuitenkin taatusti.

Christian Tetzlaffille kirjoitettu viulukonsertto (2006) osoittautui yhä romantillisemmaksi käyvän Kaipaisen karaktereiltaan lumoavaksi, suorastaan paratiisimaiseksi teokseksi, jonka huomaan yleisö voi jättäytyä tyyntymyksellä.

Viulun perinteinen melodisuus ja soittimellinen näyttävyys on konsertossa juotettu yhteen onnistuneesti.

Tetzlaff teki kaikkensa tarjotakseen konserton moninaisen aineksen selkeässä ja tarttuvassa muodossa.

Hän oli kertakaikkisen ihanteellinen solisti. Teos on kolmine osineen niin konsertto kuin konsertto voi sitä olla: painavaa avausosaa ja laulullisesti kehräävää hidasta osaa täydentää ilakoivasti, välillä balkanilaisittain, ryntäävä finaali.

Epäkonserttojahan meillä on viime aikoina on kuultu riittävästi.

Kaipaisen estetiikan voi joko hyväksyä tai hylätä; valinta on vastaanottajan.

Jos sen hyväksyy, jää kaipaamaan yhä rehdimpää peliä niillä korteilla, joilla hän pelaa: vaikka Kaipaisen melodiikassa on hyviä hetkiä kosolti, hänen kannattaisi keskittyä harmittoman yleismelodiikan sijaan enemmän muistettavan ja teosspesifin tematiikan hiomiseen.

Temaattis-melodiset perushahmot eivät jää juurikaan mieleen, toisin kuin Maurice Ravelin koreografisessa sinfoniassa Dafnis ja Khloe.

Sakari Oramon yhtä levollisessa kuin sähköistävässä otteessa saimme tunnin mittaisen orkesterikylvyn, jollaisia RSO järjestänee vielä paljon lisää.

Jos unohdetaan jotkin epäonniset vaskirepliikit sekä vaimeasti syttyneet puupuhallinosuudet, niin esitys oli unelmien täyttymys, myös Philomelan ja Polyteknikkojen kuoron nautittavien vokaliisien ansiosta.

Heinisen neljäs konsertto vaatii paljon

Samuli Tiikkaja, Helsingin Sanomat, 7.4.2006

Radion sinfoniaorkesteri Finlandia-talossa. Juhani Lagerspetz, piano ja Pavel Kudinov, basso. Polyteknikkojen kuoro, valmentanut Juha Kuivanen. Dmitri Slobodeniouk, johtaja. – Heininen, Sostakovits.

Juhani Lagerspetz osoitti jälleen kerran monipuolisuutensa ja taitonsa hypätessään solistiksi Paavo Heinisen neljännen pianokonserton kantaesitykseen. Konserttoa nimittäin kaavailtiin alun perin Matti Raekalliolle, mutta tämän käsien ulottuvuudet osoittautuivat lopulta liian suppeiksi konserton laajoihin otteisiin. Lagerspetzin vaaksa sen sijaan oli tarpeeksi leveä.

Heinisen konsertto vaatii soittajalta paljon, mutta niin myös kuulijalta. Yksiosainen pianokonsertto kestää lähes tunnin, eikä Heininen tarjoa helppoa viihdettä. Teos polveilee kuuden taitteen läpi sujuvasti, ja välissä kuultavat orkesterivälisoitot vievät eteenpäin, mutta samalla huipentavat taitteita.

Heinisen musiikin lähtökohta, 1960-luvun modernismi, kuuluu hänen uudessa konsertossaankin selvästi, mutta siihen on toki sekoittunut pehmentäviä elementtejä hänen myöhemmistä vaiheistaan.

Hän suosii konsertossaan jousipainotteisia perusvärejä, mikä tekee yleiskuvasta hieman ankean ja harmaan. Pääosassa on musiikillisten aiheiden ja eleiden matka läpi pitkän teoksen, ei orkesterisäihke – paitsi aivan lopussa, jossa gongien, tamtamien, kellopelin ja putkikellojen sävyttämä taite tuo suorastaan odottamatonta väriä.

Kauttaaltaan voimallisempaa musiikkia oli Dmitri Šostakovitšin kolmastoista sinfonia, varsinkin kapellimestari Dmitri Slobodenioukin monumentaalisena tulkintana. Hän kaivoi Radion sinfoniaorkesterin jousistosta esiin monipuolisen sointikirjon ja annosteli tanakkaa vaskisointia tarkasti.

Basso Pavel Kudinov toi soolo-osuuteen aitovenäläistä äänenkäyttöä. Polyteknikkojen kuoron laulu oli voimallista ja nautinnollista.

Miehisen elämän värikkäitä kuvia

Pentti Mäkinen, Etelä-Suomen Sanomat, 4.2.2006

Sinfonia Lahden kevätkausi jatkui torstaina kolmella teoksella, joiden yhteinen nimittäjä oli mies ja miehen tie. Viime vuosina on värikkäästi kuvattu, kuinka miessukupuoli on ajautunut/ajettu yhteiskunnassa sivuraiteelle. Konsertissa kuultujen teosten historialliset aiheet kertoivat, että on sitä typeryyttä ollut aina.

Jouni Kaipaisen orkesteriteoksessa Sisyfoksen uni elämässään viekkautta ja petollisuutta harrastanut Sisyfos saa helvetissä rangaistuksen, jossa hän vierittää kivenlohkaretta vuoren rinnettä ylös, mutta aina lähes huipulle päästyään murikka vierii alas. Tämä päättymättömän työn kirous voi olla monelle nykypäivää, myös työttömyyden kuvauksena.

Kaipainen kuuluu ”nuoriin” säveltäjiin, jotka ovat monipuolisesti tarkastelleet euroopalaisen musiikin tilaa. Hänen musiikissaan ovat tyylit vaihdelleet, mutta lähes aina hän ottaa myös kuulijan vastaanottokyvyn huomioon.

Sisyfoksen uni ei ole ohjelmamusiikkia, mutta kyllä siitä selvästi hahmottaa juonen ja teoksen unenomaisuuden. Musiikissa seuraa toistuvasti tihenevästi kohoava tunnelma, joka purkautuu laskeviin kuvioihin. Unenomainen pehmeä leijailu kertoo, mistä Sisyfos uneksii, eli ihanasta vapauttavasta sammalvuoteesta.

Kaipainen on toteuttanut ajatuksensa taitavasti, eikä kuulijan tarvitse kuin nauttia. Hannu Linnusta on kasvanut kapellimestarina hieno värikkäiden teosten tulkki, ja Sinfonia Lahtihan on ollut sitä jo vuosia.

Tuhma eli tyhmä

Aarre Merikanto oli ensimmäisiä modernistejamme. Populäärin isänsä varjosta hän kulki omia polkujaan arvostukseen. Tuhma mieskuorolle ja orkesterille voitti ensimmäisen palkinnon vuonna 1956 Kulttuurirahaston sävellyskilpailussa.

Nykykielen mukaan tuhma tarkoittaa enemmän tyhmää, ja siitähän teoksessa on kyse. Toivo Lyyn runon Jussi metsästää metsoakkaa, siis koppelonaarasta, muttei osu siihen millään. Kun koira ei saa lintua vainutuksi, suuttuu Jussi ja heittää peniä kalikalla, jolloin koppelo haukun pelästyttämänä lentää tiehensä. Sen pituinen se.

Polyteknikkojen kuoron sointi on komeaa kuultavaa, jäntevää, puhdasta ja terveellä tavalla nuorekasta. Tuhman mieskuoro-osuus tuo mieleen Sibeliuksen Kullervon iskevän tyylin, mutta orkesteriosuus on yksinkertaisempaa ja helpompaa. No, olihan tuo Jussikin yksinkertainen.

Teos ei ole musiikin historian merkkipaaluja, mutta ehjä ja energinen esitys teki siitä miellyttävän.

Tuntui ylipitkältä

Franz Lisztin Faust-sinfonia pohjautuu Goethen myyttiseen tarinaan, vaikkakin monet muutkin kirjailijat ovat aiheseen syventyneet. Liszt pyrki sinfoniassan yhdistämään runouden, kuvataiteen, jopa arkkitehtuurin aineksia kokonaistaideteokseksi Wagnerin tapaan. Sitä ei nyt vaan koskaan tullut, mutta syntyi suuri ja värikäs teos.

Faust on vanheneva mies, joka huomaa menettäneensä nuoruuden, rikkauden ja rakkauden, joten on aika päättää hyödytön elämä. Paholainen antaa vielä tietyin ehdoin mahdollisuuden saavuttaa nämä asiat.

Liszt käyttää värikkäästi orkesteria ja eri soitinkokoonpanoja, mutta hänen melodiansa ovat perin persoonattomia keskiarvoja vaikkapa Beethovenilta ja Berliozilta. Siksi teos tuntuu ylipitkältä.

Hannu Lintu ja orkesteri tekivät kuitenkin valtaisan työn energiallaan ja taidoillaan. Lukuisat soolot seurasivat hienosti toisiaan, ja pienen herpaantumisen jälkeen tunnelma kohosi jälleen huippuunsa. Myös Mati Turin pieni osa sujui mallikkaasti.

Sinfonia Lahden sinfoniakonsertti 2.2. Sibeliustalossa. Hannu Lintu, kapellimestari, Polyteknikkojen Kuoro, solistinaan Mati Turi, tenori. Kaipainen, Merikanto, Liszt.

Menestyjän sointihuuma

Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 9.10.2005

Lisztin Faust tuhlaa säveliä, Merikannon Tuhma pihtailee

Turun kaupunginorkesterin konsertti Turun konserttitalossa. Kapellimestari Hannu Lintu, Petri Bäckström, tenori, Polyteknikkojen kuoro kuoromestari Juha Kuivanen. – Aarre Merikanto, Liszt.

TURKU. Johann Wolfgang von Goethen Faust-hahmo on länsimaiden kuuluisin ”pyrkyri”, Streber, mies, joka tähtää aina korkeammalle. Faust menestyy, kun hän unohtaa omat itsekkäät himonsa ja halunsa ja alkaa toimia muiden ihmisten hyväksi.

Franz Liszt piti nuorena Faustia hyvin ”porvarillisena” luonteena, joka oli kiinnostunut vain ”omasta pienestä onnestaan”. Vähitellen Liszt alkoi ymmärtää paremmin Faustin koko merkitystä ja huomasi voivansa projisoida omat pyrkimyksensä, ihanteiden tavoittelun, taistelunsa ja rakkaudenkaipuunsa Faust-tarinaan.

1854–57 syntyi Lisztin Faust-sinfonia, valtavan inspiroitunut, noin 70-minuuttinen kolmiosainen teos, joka ei tunnu yhtään liian pitkältä.

Hannu Lintu rakensi Faust-sinfoniasta tuhlailevan loisteliaan ja värikkään sinfonisen draaman, jossa paljastui mielenkiintoisia yhteyksiä Richard Wagnerin musiikkiin. Faustissa ei ole vain Tannhäuserin ja Lohengrinin kaikuja, vaan se enteilee jännittävästi Nibelungin sormusta.

Vaikuttavin on sinfonian viimeinen osa Mefisto, joka vääristää parodisesti ensiosan Faust-teemat. Riehuva ja raivoava musiikki tuo harvinaisen selvästi esiin sen, että Mefisto on negaation henki, joka pystyy vain tuhoamaan, ei luomaan. Mefisto on myös Faustin oma demoninen, negatiivinen puoli, jonka hän pystyy ”ikuisen naisellisen” voiman avulla lopulta voittamaan.

Ääriosien dramaattinen, romanttinen retoriikka sai vastapainokseen Gretchen-osan runollisen ja läpikuultavan rakkauslyriikan. Lintu maalaili lennokkaasti ja herkästi Lisztin mestarillisen sointihuuman myrskyt ja vivahteet. Turun kaupunginorkesteri ei aina yltänyt vaativassa teoksessa Linnun ja teoksen vaatimaan virtuoosiseen tarkkuuteen ja hienostuneeseen sointiin, mutta faustista eteenpäinpyrkimystä ei puuttunut.

Polyteknikkojen kuoron mahtava, metallikas forte kruunasi Faust-sinfonian lopun apoteoositunnelmat.

Konsertin avausnumero, Aarre Merikannon Tuhma (1956), kertoo metsämiehestä, joka epäonnistuu pyrkimyksissään ja jää aina ilman saalista. Luuserille ei kannattanut tuhlata liikaa säveliä. Orkesteri ilkkuu ja kotkottaa niukkasanaisesti ja tuo mieleen uusklassisen Stravinskyn kuivan musiikillisen ironian ja kekkaloivat rytmit.

Kuoro-osuus on konventionaalisen kalevalainen. PK lauloi hiljaisia tasoja metsäläispoikien epäyhtenäisillä luonnonäänillä, mutta annas olla, kun piti kajauttaa forte. Silloin sointi tiivistyi kaikuvaksi kallioksi.

Harvinaisen suuria eleitä

Tomi Norha, Turun Sanomat, 8.10.2005

Turun filharmoninen orkesteri ja Polyteknikkojen kuoro Konserttitalossa 6.10. Hannu Lintu, kapellimestari, Petri Bäckström, tenori sekä Juha Kuivanen, kuoromestari. A. Merikanto, Liszt.

Turun filharmonisen orkesterin syksy on suurieleisyydessään poikkeuksellisen kiinnostava: lähes joka konsertissa kuullaan ja nähdään kookkaita ja poikkeuksellisia esityskokoonpanoja, kun vieraina on tanssijoita, kuoroja, solisteja ja vaikka mitä.

Franz Lisztin Faust-sinfonia (1854-57) on sekä kestonsa että kokoonpanonsa puolesta yksi musiikin historian giganttisimmista teoksista. Sitä esitetään harvoin, koska kokoonpano on paitsi valtavan kokoinen myös varsin epäekonominen: iso kuoro, tenorisolisti ja urut pitää rahdata paikalle vain viimeisten minuuttien ajaksi.

Täysromantiikan aikaan giganttisuus oli muotia, ja allekirjoittaneelle tulee hakematta mieleen, voiko kenelläkään säveltäjällä olla oikeasti niin paljon sanottavaa.

Linnun haave toteutui

Lisztin Faustia ei ole Turussa kuultu lähes kuuteenkymmeneen vuoteen. Kapellimestari Hannu Linnun haave esittää teos toteutui torstaina, ja konsertin jälkeen oli selvää, että teoksen suuruus on todellista.

Lintu johti teoksen kovilla kierroksilla. Hän ei tyytynyt näyttämään vaan suorastaan näytteli musiikin soittajille. Saliin paistoi selvästi, että johtaminen oli kaikkea muuta kuin rutiinisuoritus.

Liszt ei ehkä ole historian paras orkestroija, ja musiikissa on tasapaksut hetkensä, mutta Faust on monella tapaa upeasointinen ja uraauurtava teos. Olisin ehkä kaivannut vielä isompia kontrasteja dynamiikan suhteen; laaksojen ja huippujen etäisyyttä olisi voinut vieläkin kasvattaa.

Kokonaisuudesta muodostui joka tapauksessa nautinnollinen sointikylpy, kun orkesterin suorituskin oli kohdallaan. Erityisen herkullisia olivat toisen osan kamarimusiikilliset jousiosuudet ja viimeisen osan groteskit karakterit. Lopun Chorus mysticus -jakso, jossa kuoro ja kumppanit liittyvät mukaan, oli uskomattoman vaikuttava. Sen jälkeen salissa tiedettiin, että suurten asioiden äärellä on käyty.

Tuhma on mainio teos

Jotta Polyteknikkojen kuorolla olisi useamman minuutin mittainen syy tulla Turkuun, oli ohjelmassa myös toinen harvinaisuus, Aarre Merikannon teos Tuhma, joka voitti vuonna 1956 Kulttuurirahaston sävellyskilpailun.

Teosta ei ole ainakaan Turussa koskaan ennen kuultu, eikä sitä kai ole levytettykään, joten kuuntelukokemus alkoi puhtaalta pöydältä.

Toivo Lyyn kalevalahenkiseen tekstiin sävelletty Tuhma alkaa musiikinkin puolesta kalevalaisesti rinnakkaisintervalleineen ja arkaaisine poljentoineen. Edetessään se paljastuu sävelkieleltään kuitenkin varsin moniarvoiseksi, mieleeni tuli monin paikoin Aulis Sallisen Kullervo -ooppera. Parasta sävellyksessä on muoto: musiikki tavoittaa Lyyn runon tunnelmat ja temponvaihtelut kerrassaan mainiosti, ja metsästäjän odotukset ja pettymykset konkretisoituvat musiikissa poikkeuksellisen onnistuneesti.

Torstain esitys oli erinomainen. Linnun johtaminen oli tutun jämäkkää ja selkeää, joten musiikki soi niin kuin pitääkin. Ohut orkestrointi ja Polyteknikkojen kuoron täyteläinen sointi täydensivät toinen toisiaan, eikä balanssiongelmia ollut. Kuorolla oli teoksen alkupuolella joitakin rytmisiä ongelmia, ja lopun forteissa ykköstenori kuulosti epätasaiselta, mutta kaiken kaikkiaan esitys oli erittäin hyvä.

Vaikkei kansallisen identiteetin korostaminen ole ihan yhtä in kuin sata vuotta sitten, tällaista kansallisista juurista kumpuavaa taidetta pitää esittää. Niinhän kaikki muutkin maailman kansat tekevät.