Arviot PK:n konserteista mediassa

Kuva: Polyteknikkojen Kuoro ja BB SO Lahdessa

Yleisö- ja arvostelumenestys Lahdessa

/in , ,

PK:n, BBC Symphony Orchestran, Johanna Rusanen-Kartanon ja Waltteri Torikan Sakari Oramon johdolla esittämä Sibeliuksen Kullervo vastaanotti Lahden Sibelius-talon yleisöltä seisovat suosionosoitukset. Kriitikot ovat arvioineet konsettia muun muassa näin:

Jean Sibeliuksen Kullervo on pitkä suomalaisprojekti, joka sai jälleen uuden, entistä innostavamman luvun. – – Polyteknikkojen kuoro ja Ylioppilaskunnan laulajat ovat olleet Kullervo-historian kilvoittelijoita. Saara Aittakummun valmentamat polyteknikot veivät saavutuksen jälleen pidemmälle. Akustisesti antoisan Sibeliustalon kuoroparvelta kajahtanut jyly oli selkeää, iskevää ja ennen kaikkea sanapainoiltaan vivahteikasta. – Jukka Isopuro, Helsingin Sanomat 4.9.2015

BBC:n sinfoniaorkesteri tarjosi Sibelius-festivaalilla loistokkaan sointikylvyn, joka tuntui koko kropassa.
Orkesteri eläytyi ylikapellimestarinsa Sakari Oramon johdolla varhaiseen Sibeliukseen suurella sydämellä. Kullervo-sinfonian dramaattiset myllerrykset ja Polyteknikkojen kuoron viimeistelemä loppuhuipennus vavisuttivat Sibeliustaloa ennen kokemattomalla tavalla. – Harri Kuusisaari, Etelä-Suomen Sanomat 3.9.2015

Man må säga vad man vill om den incestuösa syskonkärleken, men Sibelius sjuttio minuter långa partitur är alla gånger verkningsfullt, inte minst när körpartiet tolkas av Polyteknikernas hundramanna kör instuderad av Saara Aittakumpu. Kören sjunger rent, textar tydligt och besitter häpnadsväckande volymmässiga resurser. – Wilhelm Kvist, Hufvudstadsbladet 4.9.2015

Konsertti on kuultavissa ja katsottavissa Yle Areenassa:

Šostakovitš loihtii hyytävää kauhua Babi Jar -sinfoniallaan

/in

Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 29.3.2015

Säveltäjä: Richard Strauss, Shostakovitsh
Esittäjä: Radion sinfoniaorkesteri, Hannu Lintu, kapellimestari, Mikhail Petrenko, basso, Polyteknikkojen kuoro

Šostakovitšin 13. sinfonia Babi Jar (1962) on harvinaisen yksiselitteinen sinfonia. Šostakovitš uskalsi kerrankin puhua suoraan suunsa puhtaaksi. Hän rikkoi neuvostoyhteiskunnan tabuja ja ryhtyi syyttäjäksi.

Šostakovitš valitsi sinfoniansa jokaiseen viiteen osaan nuoren Jevgeni Jevtušenkon runon. Hänen mielestään kuulijan on helpompi ymmärtää musiikin merkitystä, jos sanat ovat mukana.

Hannu Linnun johtama vaikuttava esitys oli venäjänkielinen, mutta onneksi apuna oli runojen erinomainen käännös.

Jotta kaikki olisi mahdollisimman selvää, Šostakovitš antoi suuren mieskuoron laulaa yksiäänisesti.

Suuri miesjoukko lauloi sanoja kuin yhdestä kurkusta, vahvoin ja ilmeikkäin painotuksin.

Polyteknikkojen kuoro oli saanut ilmeisen hyvän venäjänkielinen valmennuksen. Suuri miesjoukko lauloi sanoja kuin yhdestä kurkusta, vahvoin ja ilmeikkäin painotuksin.

Bassosolistina vieraili upea venäläinen tähtibasso Mikhail Petrenko.

Joka venäjänkielinen sana oli helppo erottaa hänen notkean synkeä ja väkevän bassonsa vivahteikkaasta jylystä.

Šostakovitš oli mestari loihtimaan pelon ja kuoleman ilmapiirin. Babi Jar -osan juutalaisvainot ja neljäs osa, Pelot, ovat kammottavinta musiikkia, jota hän sävelsi.

Hämmästyttävää on, miten yksinkertaisin keinoin hiipivät, hyytävät ja räjähtelevät kauhukuvat syntyvät. Lintu sytytti RSO:n hypnotisoivan tummanpuhuvaan, karuun intensiteettiin.

Huumori-osassa purkautui villisti kiljuen ja ivaillen musorgskimaisen alkuvoimainen tanssirieha. Kaupassa -osa maalaa neuvostoyhteiskunnan ankean arjen ja ylistää hellän lämpimästi arjen sankareita, kauppaan jonottavia sitkeitä ja lempeitä perheenäitejä.

Karrieereja-finaali on yllättävä käänne: ilmapiiri muuttuu ironisen hilpeäksi, jopa operettimaiseksi ja lopussaan sadunomaiseksi. Mustasta tunnelista päästään valoon.

Konsertti alkoi surullisen kauniisti laulaen ja kehräten Richard Straussin jousiteokselle Metamorfooseja.

—

Helsingin Sanomat 29.3.2015: Šostakovitš loihtii hyytävää kauhua Babi Jar -sinfoniallaan
http://www.hs.fi/arviot/konsertti/a1427512228664

Patosdriven säsongsmusik

/in

Wilhelm Kvist, Hufvudstadsbladet, 5.12.2014

Så här års brukar inhemsk musik spelas rätt flitigt i vårt land i tider av både självständighetsdagar, Sibelius födelsedag och den finländska musikens dag. Ofta brukar uppmärksamheten också resultera i nationalistiska stämningar, något som Helsingfors stadsorkesters konsert i onsdags på ett intressant sätt tog fasta på genom att placera vurmen i internationell kontext.

På programmet stod två verk, Ahti Sonninens sällan hörda, Kalevalainspirerade Ilmarinens vandring till text av Eino Leino, samt Bedrich Smetanas fosterlandsälskande orkestersvit av grandiosa mått, Má Vlast.

Polyteknikernas kör gör en tapper insats för att framställa körstämman


Sonninen (1914 – 1984) tillhör det finländska musiklivets jubilarer av i år, men hundraårsdagen i somras gick nog obemärkt förbi för de flesta. Om Sonninens musik kunde höras på konsertestraderna ännu för något decennium sedan, lyser den nästan helt med sin frånvaro i dag. Vilket har sina randiga skäl. Ilmarinens vandring – skriven 1954 ett par år efter genombrottsverket, baletten Pessi ja Illusia – gör tydligt anspråk på att vara storslagen patosfylld musik, men försöket faller till stora delar platt till marken. Polyteknikernas kör gör en tapper insats för att framställa körstämman och Tommi Hakala fyller de förväntningar som ställs på honom i rollen som sångsolist. Dock går det inte att bortse från att musiken, om än intressant på sina ställen, helt enkelt är lite för banal för att engagera på riktigt.

Desto mer engagerande kändes Smetanas porträttering av sitt fosterland i Má Vlast från 1870-talets slut. Moldau-scenen har blivit vida berömd och tidvis lite för ofta hörd på konsertprogrammen, men lika intressanta är stämningarna i de fem övriga satserna. Också denna musik är tydligt patosdriven och Smetana lyckas i många hänseenden bättre än sin senare finska kollega. Även här kan man rikta tydlig kritik mot orkesteranvändningen. Smetana har frestats att skriva musik i grandiost format med mesta möjliga volym, utan att nå största möjliga effekt. Som bäst låter det nästan när man hänger sig åt att iaktta orkestreringen i de lugnare passagerna, till exempel hur flöjt- och klarinettstämmorna sammanflätats i de böljande vågorna i Moldau. Sviten presenterar den tjeckiska – eller rättare sagt böhmiska – musiktraditionen ur så många perspektiv att den bara av den orsaken är väl värd att stifta bekantskap med.

Stadsorkestern var på hugget och John Storgårds skärpt. Rena lyxen med fyra harpor på scenen. Plus­poäng för precist piccolospel i finalen.

Ahti Sonnisen Ilmarisessa on Sibeliuksen Kullervon kaikuja

/in

Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 5.12.2014

Säveltäjä: Sonninen, Smetana.
Esittäjä: Helsingin kaupunginorkesteri, kapellimestari John Storgårds, Tommi Hakala baritoni. Polyteknikkojen Kuoro.

Ahti Sonnisen (1914–1984) syntymän satavuotismuiston kunniaksi HKO oli kaivanut arkistojen kätköistä kantaatin Ilmarisen vaellus baritonille, mieskuorolle ja orkesterille vuodelta 1954.

Eino Leinon runoon pohjautuvan Ilmarisen vaellus jäi pian kantaesityksensä jälkeen unohduksiin. Laulu-Miesten 40-vuotisjuhliinsa tilaama teos ei vaikuta erityisen inspiroituneelta, vaikka onkin ammattimiehen lujasti takomaa työtä.

Ilmarisessaan Sonninen kulkee Sibeliuksen Kullervo-sinfonian viitoittamaa kalevalaisprimitivististä polkua. Ilmarisessa voi kuitenkin kuulla vain kalpeita kaikuja Kullervo-sinfonian arkaais-eeppisestä, kalevalaisesta alkuvoimasta ja synkästä hehkusta.

Miehekästä jämäkkyyttä ja kansallistuntoa Ilmarisessa on aimo annos. Primitivistinen karuus voisi olla periaatteessa tehokasta, mutta Ilmarisessa se vaikuttaa köyhyydeltä.

Polyteknikkojen kuoro toi esitykseen sankarillista uhmaa ja kansallista yhteishenkeä.

Baritoni Tommi Hakala painotti ja väritti tuskaisen komeasti elämälleen tarkoitusta etsivän Ilmarisen apeamielisiä säkeitä. Polyteknikkojen kuoro toi esitykseen sankarillista uhmaa ja kansallista yhteishenkeä.

Smetanan kuusiosaista, lähes 80-minuuttista Isänmaa-sarjaa kuulee harvoin kokonaisuudessaan. Sarjan toinen osa, Moldau, on sen sijaan tutumpaakin tuttu.

Ohjelmallinen Ma Vlast liittyy tiiviisti Tšekin historiaan ja taruihin. Sen musiikki on folkloristisen aineksen ja länsieurooppalaisen tradition synteesi.

John Storgårds ja HKO loihtivat romanttisen värikkään, lämpimän ja kuohuvan böömiläisen panoraaman. Sarjan alussa neljän harpun lumoava helähtely johdatti kuulijat muinaisten tarujen maailmaan.

—

Helsingin Sanomat 5.12.2014: Ahti Sonnisen Ilmarisessa on Sibeliuksen Kullervon kaikuja
http://www.hs.fi/arviot/konsertti/a1417709345099

Rachmaninov’s Vigil worth staying up for

/in

Michael Dervan, The Irish Times, 28.5.2013
CONCERTS BY RESURGAM AND THE RTÉ NSO AND WHAT OPERAS PRODUCERS WANT TO PUT ON

(…)


Lintu’s farewell

The week’s other major concert offered an even greater rarity. In his final appearance as principal guest conductor of the RTÉ National Symphony Orchestra, Hannu Lintu coupled early and late works by Sibelius. The large-scale Kullervo – setting part of the epic Kalevala for soloists, chorus and orchestra – was first heard in 1892, but withdrawn the following year and not heard again complete until after the composer’s death. The stark tone poem Tapiola was written in 1926 and nothing of note would follow it, although Sibelius lived until 1957.


Lintu was on top form, securing playing of a blazing intensity from the NSO. The harsher elements of Tapiola were delivered with unstinting power, and the rough edges of Kullervo were advantageously treated as if they were envisioning a future that was never quite to be. In Lintu’s hands the music was raw, powerful, unfettered in a way that Sibelius would abandon for the more structured world of the symphony proper.


All the singerswere Finnish, with the soprano and baritone soloists Johanna Rusanen-Kartano and Ville Rusanen as well as the male voices of the Polytech Choir of Finland making their strongly projected contributions from memory. The audience brought conductor and soloists back again and again at the end, as if reluctant to break the spell by ending their applause.

SIBELIUS THE NATIONAL CONCERT HALL

/in

, Irish Independent, 27.5.2013

CLASSICAL

27 MAY 2013

SIBELIUS

THE NATIONAL CONCERT HALL

This is a period of farewell to a number of personnel involved with the RTÉ NSO. Two weeks ago, pianist Finghin Collins ended his rewarding term as the orchestra’s associate artist.

Later this week, Alan Smale, the NSO’s consummate concertmaster for many years, retires from his leader’s desk while the weekend concluded Hannu Lintu’s dynamic tenure as principal guest conductor.

Lintu is an artist I have admired over the past three years and his valedictory concert, devoted to the music of his compatriot Jean Sibelius, confirms my respect has not been misplaced.

The Finnish maestro’s chosen programme brings music from either end of Sibelius’s compositional career. The tone poem Tapiola dates from 1925; while Kullervo, a symphony in all but name, had its first performance in 1892. This substantial five-movement piece is based on an extract from Finland’s Kalevala mythology.

Despite enjoying popularity in the immediate aftermath of its première, the composer withdrew it. His intention was major revision, but Kullervo languished in limbo until after Sibelius’s death in 1957.

Its revival at the National Concert Hall is most welcome, especially under Hannu Lintu’s inspirational direction to which the RTÉ NSO reacts with resolute intensity.

Not surprisingly, the music prefigures many of the specific hallmarks that identify the individualistic Sibelius in his later symphonies and tone poems. But relating to an extended Kalevala episode, where the anti-hero Kullervo unknowingly ravishes his sister, the score is highly dramatic, particularly in its choral third and fifth movements.

At times here – and indeed at points elsewhere – these reach a kind of incandescent concentration from the brilliance of the sharply defined attack of the visiting male voice Polytech Choir of Finland, singing from memory, and the equally incisive response of the orchestra. The sweep and surge of its playing takes on an extra dimension under Lintu’s charismatic baton.

The involvement of soloists – baritone Ville Rusanen and soprano Johanna Rusanen-Kartano as Kullervo and his sister – is initially detached before both artists engage histrionic passion as their unsavoury situation evolves.

Be it through searing strings, smoothly integrated woodwind, with the cor anglais sympathetically plaintive in lamentation, or resonant brass, combined with tremendous body in the choir’s delivery, this Sibelius tribute is an unqualified triumph.

Irish Independent

Valiokuoron harvinainen vierailu

/in

Hannele Dolk, Kymen Sanomat, 24.10.2012

Polyteknikkojen kuoro Kotkan konserttitalossa 20.10.
Johtaja Juha Kuivanen.
Piano Jari Kanninen.

Polyteknikkojen kuoro on vakiinnuttanut asemansa maamme eturivin kuorona, joka on edustanut Suomea niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Yli satavuotias historia takaa jatkuvuuden, taiteellisesti kunnianhimoisessa joukossa laulaa etupäässä nuoria miehiä.

Juha Kuivasen johtama akateeminen mieskuoro soi yhtenäisenä ja muhkeana. Yli viidenkymmenen laulajan kuoro on soinniltaan erittäin ilmaisuvoimainen ja itsevarma. Nuoret tenorit keventävät soinnin kauniin heleäksi.

Konsertin aloitti kolme Einojuhani Rautavaaran kuoroteosta, joiden soinnillinen lujuus oli vaikuttavaa. Varsinkin Legendassa säveltäjälle ominainen lämpö säteili tulkinnassa erittäin puhuttelevana. Samoin P. J. Hannikaisen Metsähartaus ja Leevi Madetojan Soita somer, helkä hiekka, jossa hallitut diminuendot saivat kuulijan pidättelemään hengitystään.

Konsertissa kuoron eteen nousi kvartetti, joka esitti kaksi modernia teosta. Erik Bergmanin tarkkuutta vaativa Aikainen aamu ja heleän hellä Francis Poulencin Fransiskus Assisilaisen tekstiin perustuva Tout Puissant Dieu saivat nekin kauniin, hallitun esityksen. Kuoron riveissä laulaa taitavia miehiä, jotka kykenevät itsenäisiin soolotehtäviin.

Konsertin alkupuolen viimeisinä kuultiin vielä Franz Bieblin tasapainoisena soiva Ave Maria ja Eric Whitacren Lux Aurumque, jossa salin sivuille levittäytynyt kuoro tarjosi yleisölle suloisen sointikylvyn. Tämän puhdistavan musiikin päällä soi vaikuttavana tenorien urkupiste.

Väliajan jälkeen siirryttiin veijarimaiseen teekkariosastoon. Iiro Rantalan Neljä vuodenaikaa oli riehakasta kuorosatsia, ja siinä pianisti Jari Kanninen esittäytyi kauniilla, irtonaisella pianismillaan. Sukkalaulu puolestaan oli tekstiltään kuin stylistin käsikirjasta M. A. Nummisen hengessä. Kvartetin esittämä Otaniemeen oli hulvattoman teekkarielämän rento ylistys.

Tämän irrottelun lomassa kuultiin traditionaalinen Kristallen den fina. Siinä sielu aivan suli nuoria hurmureita kuunnellessa.

Juha Kuivanen on hionut nuorekkaan kuoronsa valtavan ilmaisuvoimaiseksi ja tarkaksi, aivan lavaesiintymistä myöten.


Kymen Sanomat 24.10.2012: Valiokuoron harvinainen vierailu

Loistelias Tristan Musiikkitalossa

/in

Matti Lehtonen, Satakunnan Kansa, 20.8.2012

Musiikin johto Esa-Pekka Salonen, ohjaus Peter Sellars, visualisointi Bill Viola. Rooleissa mm. Violeta Uramana, Ben Heppner, Michelle DeYoung, Jukka Rasilainen ja Matti Salminen. Radion sinfoniaorkesteri, Polyteknikkojen kuoro, valm. Juha Kuivanen.

Kun oopperaa esitetään puhtaana konserttiversiona lopputulos on aina jonkinlainen torso vedos oikeasta näyttämöesityksestä – säveltäjä on nimittäin tarkoittanut teoksen teatterin lavalle.

Mutta näin yksioikoinen tilanne ei kuitenkaan ole nykypäivänä, ja jos konsertanttiin esitykseen päädytään, Helsingin Musiikkitalossa nähty versio oli aivan esimerkillinen – taustalla nähty videoesitys oli nimittäin kerrassaan upea, teoksen hengen mukainen ja sellaisena kokonaisuutta tukeva.

Bill Violan suunnittelema videoesitys kertoo hienovaraisin, symbolisin keinoin omalla tavallaan Tristanin ja Isolden tarinan sortumatta alleviivauksiin ja sormella osoittelemiseen. Sitä kuvaavat lähinnä adjektiivit kaunis, moniselitteinen ja vähäeleinen. Violalla on ilmiselvästi korvaa musiikille, joka kuitenkin on esityksen pääasia.

Esityksen suurin vahvuus oli silti musiikillisessa osaamisessa, sen teknisessä taituruudessa ja emotionaalisessa täyteläisyydessä.

Esa-Pekka Salonen toimi kokonaisuuden musiikillisena johtajana parhaaseen mahdolliseen paraatityylin. En muista koskaan kuulleeni esimerkiksi Tristanin alkusoittoa soitetun yhtä äärimmäisin dynamiikan ja agogiikan ratkaisuin mutta silti täydellisen luontevasti, loogisesti ja musikaalisesti.

Radion sinfoniaorkesteri oli kuin kala vedessä vaativan saksalaisen oopperamusiikin parissa.

Salosen yhteispeli laulajien kanssa sujui myös upeasti. Hän antoi solisteille juuri sopivasti tilaa hengittää rauhallisesti ja rentouttaa kurkkunsa.

Solisteista selvästi etevin oli Isolden roolin tehnyt Violeta Urmana. Hänen säihkyvä, suurivolyyminen, väsymätön sopraanonsa valeli valtavan roolin jokaisen tuokion kullalla. Michelle DeYoung Brangänena ei juuri jäänyt jälkeen edellisestä, vaikkei rooli tarjoakaan aivan yhtä paljon haasteita.

Miehistä miellyin eniten Jukka Rasilaisen jalosti mutta särmikkäästi soivaan, raskaaseen baritoniin Kurwenalin osassa. Myös Matti Salminen oli kotonaan kuningas Marken roolissa. Illan Tristan, Ben Heppner suoriutui suoriutua valtavasta tehtävästä kiitettävästi mutta ilman kollegojensa loistokkuutta.

Pienemmissä osissa Tuomas Katajala, Waltteri Torikka ja Arttu Kataja lauloivat kaikki erittäin kauniisti ja tyylikkäästi. Juha Kuivasen valmentama Polyteknikkojen kuoro ylsi oikein muhevaan sointiin ja dramaattiseen fraseeraukseen.

Mielen tasapainolajeista aistillisuuden juhliin

/in

Kirsti Holmberg, Aamulehti, 20.4.2012

Tampere Biennalen ensimmäinen kantaesitys kuultiin Juha Kuivasen johtaman Polyteknikkojen kuoron konsertissa. Maija Hynnisen (s. 1977) Mielen tasapainolajit (2012) Janne Nummelan runoihin on tekstiä kunnioittava teos ja käyttökelpoista mieskuoro-ohjelmistoa.

Hynninen korostaa ratkaisuillaan runon vastakohta-asetelmaa alleviivaten musiikin keinoin puolikkaan ja kokonaisen eroa. Ensimmäisen osan loppuun hän rakentaa ihailtavalla tavalla hallitun sekasorron.

Humoristisia ja varsin kuvallisia vaikutelmia Hynninen kehittelee nuorallatanssijan tangon taipuvien päiden tiimoilta alaspäin taipuvilla ujelluksilla.

Riikka Talvitien (s. 1970) Kykloopin (2008) draamallisessa kaaressa näkyy Mikko Rimmisen tekstin monikerroksisuus, jossa kutkuttavan koomiset käänteet vaihtuvat traagisiksi ja ajankohtaisiksi.

Talvitien sävelkielessä kuuluu monipuolinen musiikintuntemus, ja hän yhdistelee musiikinlajien aineksia sujuvasti ja ennakkoluulottomasti.

Sävelkieleltään perinteisempi on Tiina Myllärisen (s. 1979) harmoninen Kaikki kuuluu värinä (2010).

Polyteknikkojen kuoro teki oivallista työtä etenkin konsertin alkupuolella. Laulajat siirtyivät tyylistä toiseen joustavasti, ja esityksissä oli iskevän teknisen osaamisen lisäksi väriä ja eloa.

Pikemminkin hellän kuin aistillisen tulkinnan saaneessa Sebastian Fagerlundin (s.1972) laulussa Sinnlighetens fest (2002) Teppo Lampelan soittimellinen ääni tuotti nautintoa.

RSO loisti avauskaudella

/in

Harri Kuusisaari, Rondo Classic, 30.12.2011

Helsingin Musiikkitalo eli avajaiskaudellaan ymmärrettävästi sisäänajovaihetta. Muutoksia suureen saliin tehtiin jo vuodenvaihteen lomien aikana, kun näköesteenä toimivia parvekkeiden kaiteita madallettiin. Käytäville kaiteita on tulossa lisää kulkua helpottamaan.

[…]

Orkesterien kehitys syksyn aikana kuitenkin osoittaa, että salilla on paljon mahdollisuuksia. Siellä pystyy soittamaan hyvinkin täyteläisesti. Radion sinfoniaorkesteri pääsi alkukaudella nopeasti sinuiksi salin kanssa ja sai aivan uudet siivet soitolleen. Erilaisia istumajärjestyksiä kokeilemalla, mm. sellojen paikkaa muuttamalla se sai sointiin myös lisää tummaa jykevyyttä.

Polyteknikkojen Kuoro ilahdutti kultivoidulla laulullaan.

Erityisesti tämä kuului Sakari Oramon johtamassa Sibeliuksen Kullervo-sinfoniassa. Teoksen myyttinen runolaulumaisuus, Brucknerin jälkiä kulkeva sinfonisuus ja alkuvoimainen draama yhdistyivät tavalla, jota Helsingissä ei liene ennen kuultu. Oramo johti rivakoin tempoin, korostaen teoksen suorasukaisuutta mutta löysi myös paljon hienoja finessejä. Johanna Rusanen-Kartano ja Ville Rusanen olivat loistava solistipari, ja Polyteknikkojen Kuoro ilahdutti kultivoidulla laulullaan.

[…]

– Rondo Classic 1/2012